.

.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kuninkaalliset pyhät


Joulun jälkeistä elämää on havaittavissa. Maailmanloppu ei ole tullut. Bravo! Seuraava koetinkivi odottaa meitä surkeita maanmatosia huomenna: uuden vuoden aatto, tuo lukemattomien lupausten äiti, jonka sydämen tulemme särkemään viimeistään uudenvuodenpäivänä kello 10.48. Oletteko te valmiita iloiseen uudenvuodenjuhlintaan? Oletteko te antaneeet korvillenne siedätyshoitoa kuuntelemalla musiikkia bassojumputuksella niin että keuhkot tärisevät pusseissaan kuin vanhan miehen kädet? Että pystyisitte kuuntelemaan rakettien pauketta - nuo ihanaiset sulosoinnut ovat jo virittyneet taajuudelleen minun leveysasteillani - tuntikaupalla? Ah, en malta odottaa! Oletteko valmistautuneet syömään kuin nälkäkuoleman partaalla olevat virtahevoset, paisuttamaan jouluna hankittua, erittäin muodikasta vatsaa, joka näyttää raskausvatsalta, johon on pumpattu pyöränpumpulla lisää ilmaa navan kautta? (Tämä ei ehkä ole fyysisesti mahdollista, mutta sallittakoon pieni asiavirhe; vetoan taiteilijan vapauksiini sekä siihen tosiasiaan, että saatan olla kaikkien aikojen huikein sanapirkko.) Joko hamstrasitte suklaata alennuksesta? Kirottuja olkoot nuo alesuklaat! Oletteko ostaneet kilon tinoja? Jos ette, älkää huoliko, sillä todennäköisesti jonkin kaapin perukoilla on kasa valamattomia tinoja noin viiden vuoden ajalta. Oletteko asentaneet asuntonne/pahvilaatikkonne/tynnyrinne seiniin ylimääräiset äänieristeet siltä varalta, mikäli naapuruston iloliemen käyttö riistäytyy käsistä? Suosittelen tätä ratkaisua, jos ette halua yksityiskohtaista informaatiota siitä, mistä asiasta naapurustossa riidellään koko seuraava vuosi. Voi juku, alamme olla valmiita! Tule Uusi Vuosi kultainen!   

Sattuipa kerran niin, että Irene meni suuren suureen kaupunginkirjastoon ja näki kaksi pienen pientä Kingiä, jotka huusivat hyllyssä kuin sotaorvot. Koska Irene on armelias hyväntekijä, hän ojensi auttavan kätensä ja otti pienen pienet King-lapset hoitoonsa. Eipä Irene tiennyt siinä vaiheessa, että kuinka osuva toinen kirja oli tähän jouluiseen aikaan. Ja kuten yllä olevasta kuvasta näette, Irene on peloton joulukuusen koristaja; muutama King siellä täällä roikkumassa on joka kuusen pelastus. (Kuvassa näkyvä käsi on jonkun muun ei niin mahtava joulukuusenkoristeluidea.) Jouluun kuuluu ehdottomasti reipasta ja positiivista ilon ja onnen sanomaa, jonka arkkitehtina häärii Stephen King; joulu ilman häntä olisi korutun ja alaston, kuin hallan lannistama pelto.

Kauhun vuodenajat: Viattomuuden syksy ja Talvinen tarina, sisältää, yllätys yllätys, kaksi pienoisromaania. Ensimmäinen tarina, nimeltään Ruumis, kertoo neljästä Castle Rockin pikkukapungin - Kingin lempimielikuvituskaupunki! - kaksitoistavuotiaasta pojankoltiaisesta, joiden elämään saapuu odottamaton puhuri, kuin valtava paise, jonka puhkaisua pojat eivät voi vastustaa. Yksi pojista kuulee sattumalta isoveljeltään - tämän tietämättä -, että veli on löytänyt kaverinsa kanssa erään kadonneen pojan ruumiin parinkymmenen mailin säteeltä Castle Rockista. Neljän kaveruksen joukko päättää lähteä katsomaan ruumista apostolin kyydillä; pienellä, viattomasta seikkailulla on kauaskantoisia vaikutuksia jokaisen pojan elämään. Toinen tarina, nimeltään Hengitystekniikka, esittelee hieman vanhempien miesten erilaisen herrasmieskerhon; miehet kokoontuvat kertomaan toinen toistaan hullumpia tarinoita. Kerhon perinteeksi on muodostunut kertoa yliluonnollinen tarina aina joulun alla, ja eräänä jouluna eräs lääkäriherra avaa sanaisen arkkunsa ja jakaa muille hurjan lahjan kummallisen synnytystarinan muodossa...

Ruumis on filmattu; tarina kulkee elokuvana nimellä Stand by me-Viimeinen kesä. Olen nähnyt elokuvan ja pidän siitä kovasti. Elokuva on uskollinen alkuperäisteokselle. Olin nähnyt Uinu, uinu lemmikkini elokuvana moneen kertaan ennen kuin luin kirjan, ja silti nautin suunnattomasti kirjasta. Nyt lukiessani Ruumista, jokin tökki. Minusta tuntui siltä kuin olisin yrittänyt hiihtää osittain hiekoitetulla ladulla. Välillä luisti, välillä ei. Tarina kerrotaan Gordie Lachancen näkökulmasta, jonka aikuisuudestakin pilkahtaa välähdyksiä. Gordiesta tulee isona kirjailija - Kingin lempiammatti! - ja hänen tarinan kertojan kyvyistään saadaan jo maistiaisia hänen ollessaan pikkupoika. Ruumiin sisällä on kaksi mininovellia - miten karmaisevan lumoava lause! - , joista toinen on melko yhdentekevä tarinan kannalta. Elokuvassa homma pelasi; lyhyessä kirjassa ratkaisu tuntuu tylsältä pitkittämiseltä. En tiedä, mikä tilapäinen jouluhulluus minuun iski muutamaksi päiväksi, koska Ruumis ei tempaissut minua mukaansa missään vaiheessa. En muista, milloin olisin viimeksi tylsistynyt herra Kingin teoksen parissa. Olenko koskaan? Kingin skalpelli on vain kohtuullisen terävä Ruumiin äärellä; leikkaus onnistuu, mutta hitaanpuoleisesti ja Kingin tuntien liian kliinisti - mikä olisi hyvä, jos olisimme leikkaussalissa oikeasti. Ruumiin pitäisi kai olla ravisuttava kasvutarina, ja sillä on kieltämättä hetkensä; King kuvaa mainiosti pikkupoikien toilailuja, mutta minä en lämmennyt kokonaisuudelle.                   

Hengitystekniikka on lyhyempi kertomus kuin Ruumis, mutta sen vajaassa kahdeksassakymmenessä sivussa on tunnelmaa aivan eri tavalla. Kun Ruumiissa ovat kaikki edellytykset olla tunnelmallinen, leirinuotioneen päivineen, se kärsii nimenomaan tunnelman puutteesta. Hengitystekniikassa on selittämätöntä tunnelmaa alusta alkaen. Myös tämän tarinan sisällä on mininovelli; Hengitystekniikassa sen mielekkyys toimii kuin maratonjuoksijan hapenotto. Ruumiista puuttuvat yliluonnolliset elementit, kun taas Hengitystekniikassa herra King pääsee hämmentämään luonnon lakeja rikkovia sattumia isolla kauhalla. Yliluonnollisten asioiden mukanaolo ei tarkoita sitä, että tarina olisi automaattisesti parempi; Kingillä on muita realismin rajoissa pysyviä, loistavia tarinoita, joiden varjoon Ruumis jää. Hengitystekniikassa on sitä tuttua, kaipaamaani Kingiä. Hiukan laiska kirjoitus, joka Ruumista vaivaa, ei seuraa Hengitystekniikan puolelle. Vanhojen herrojen pieni kauhukertomus on kuin venyvä, iso valkoinen koura, joka kutittelee uteliaisuuttasi sieltä täältä, ja kun se on kerrottu, mieltäsi askarruttaa kihelmöivästi. 

Hän oli Chamberlainista, nelisenkymmentä mailia Castle Rockista itään. Kolme päivää ennen kuin Vern tulla töytäsi kerholle juostuaan kaksi mailia Grand Streetiä, Ray Brower oli lähtenyt mustikkaan äitinsä kippo mukanaan. Kun tuli pimeä, eikä häntä vielä näkynyt, Browerit soittivat piirikunnan sheriffille ja etsinnät alkoivat - ensiksi pojan kodin lähettyviltä laajeten sitten läheisiin Mottoniin, Durhamin ja Pownalin kuntiin. Kaikki olivat mukana - poliisit, sheriffin apulaiset, riistanvartijat, vapaaehtoiset. Mutta kolme päivää myöhemmin poika oli edelleen kateissa. Kun siitä kuuli radiossa niin tiesi, ettei sitä poikapoloa löydetä enää hengissä; etsinnät vain lopulta kuivuisivat kokoon. Ehkä hän oli hautautunut hiekkamonttuun tai hukkunut puroon ja kymmenen vuoden kuluttua joku metsästäjä löytää hänen luunsa. Chamberlainissa naarattiin jo lampia ja Mottonissa tekojärveä.    

Alkuteos: Different Seasons 
Julkaistu Suomessa: Ensimmäisen kerran 1992, lukemani kirja on toinen painos vuodelta 1997
Sivumäärä: 276

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Ensimmäisen tarinan pitkäveteisyys pyyhkiytyy pois pappakerhon astuttua lavalle, mikä piristää ja jättää hyvän mielen hankalan alun jälkeen.

Iloa ja onnellisuutta Uuteen Vuoteen teille kaikille! 

maanantai 24. joulukuuta 2012

Joulun virallinen väri on kirjava




Sininen hetki, rekiretki,

 lumen valtakuntaan.

Tähtivana, eläinten jälkiä jana,

 kuu hymyilee katseellaan.

 Lumi narskuva, posket helottavina,

 jossain helähtää kulkunen.

Joulun aika, yön taika,

valon kajastus keskellä talven.


Rauhallista Joulua!

lauantai 22. joulukuuta 2012

Kilpikonnien tanssistudio


Irene on kesyttänyt joulupedon. Tuon pedon, joka hytkyy eteenpäin, puolelta toiselle kuin lihahyytelö, värikkäänä ja kimaltavana kuin valtava kiinalainen paperilohikäärme; kuin pikkujoulun viettäjä, joka on mennyt liian pitkälle pukeutumisessaan, meikkaamisessaan ja juomisessaan. Minä menin sydän rohkeana ja pää kylmänä, taisteluvälineistö mukanani. Astelin areenalle, jossa härät kirmasivat ympäriinsä vaikka kukaan ei heiluttanut punaista viittaa; näille häröille riittää, että jossain pohjoisessa on mielikuvitusukko, jonka nenä ja nuttu ovat punaisia. Minä menin, puristin olallani roikkuvaa taisteluvälineistökoteloani ja liityin härkien joukkoon; minusta tuli härkä, joka tasapainoili liukuportailla. Minusta tuli härkä, joka teki jonottamisesta taidetta. Minusta tuli härkä, joka ei epäröinyt vetää kotelostaan taisteluvälinettä sopivan esteen osuttua kohdalle; jouluhärkä minussa siveli esteen pintaa, esteen, joka alkoi muuttaa muotoaan edessäni, este, joka hetki hetkeltä näytti täydelliseltä uhrilahjalta joulupedolle. Käteni kävi nopeasti, veitsenterävä pankkikorttini viilsi kirskuen uuden uran maksulaitteeseen, ja minä jatkoin matkaani, trallallaa, heinillä härkien kaukalon. Hetken olin yksi heistä, salaperäisistä joulupedon ruokkijoista, mutta nyt olen takaisin tolpillani. Sisäinen jouluhärkäni on kahlittu, joulupeto on kukistettu. Eläköön!


Pistäydyin taannoin pienessä krokotiilipuodissa, ja kas kummaa, Katherine Pancol houkutteli minut näin pian uudestaan hullujen ranskalaisten pariin. Mikäli ette ole vierailleet krokotiilipuodissa ja haluatte siellä piipahtaa, kehotan tekemään sen ennen kuin jatkatte pidemmälle kilpikonnien tanssistudion kanssa, sillä tämä kirja on suoraa jatkoa Krokotiilin keltaisille silmille.

Joséphine Cortés, tuo reppana pariisitar, on uuden elämän kynnyksellä. Rahaa on mukavasti - kiitos menestyskirjan - , aviomies on poissa, mutta kuvioissa on uusi mies, komea ja etäinen Luca. Rahvaanomainen, vanha asunto on jäänyt taakse; Joséphine totuttelee asumaan porvarikorttelissa yhdessä tyttärensä, hyväsydämisen Zoén kanssa. Toinen tytär, pinnallinen Hortense luo uraa muodin parissa Lontoossa. Joséphinen isosisko, tuo jumalan lahja miessukupuolelle, Iris Dupin, on luhistunut ja menettänyt otteensa; sisko lepuuttelee biljardipallon kokoisia, sinisiä silmiään hermotelakalla. Joséphinen ja Iriksen välit ovat viilentyneet menestyskirjan tuomien hankaluuksien myötä, eivätkä Iriksen ihmisten karkoitusoperaatiot pääty siihen; aviomies Philippe lainehtii kauemmaksi ja kauemmaksi kuin saavuttamaton aalto, vieden mukanaan heidän poikansa Alexanderin. Joséphinen ja Iriksen äiti Henriette, julma rahan perässä juokseva haahka, juonii kostoa rikkaalle aviomiehelleen Marcelille, Joséphinen ja Iriksen isäpuolelle, joka hakee avioeroa; mies on saanut ensimmäisen lapsensa entisen sihteerinsä Josianen kanssa ja viettää vihdoin ja viimein kauan kaipaamaansa harmonista perhe-elämää. Toisille elämä näyttää hymyilevän, mutta pian hekin saavat huomata, että vaaroja on kaikkialla. He, jotka luulevat nähneensä vilauksen elämänsä pullonpohjasta, pyrkivät väkisin takaisin pinnalle keinoja kaihtamatta...

Kilpikonnien hitaan valssin juonen kiteyttäminen muutamaan lauseeseen on vaikeaa, sillä Joséphinen ja Iriksen ympärille muotoutuvassa tarinassa vilisee henkilöitä ja juonenkäänteitä kuin kastematoja sateen kastelemalla asfaltilla. Joséphine ja Iris ovat kuin puutarhan ainoat auringonkukat; kaksi selkeää luontokappaletta, joiden juurella kuhisee loput värikkäästä puutarhaelämästä. Katherine Pancol on itse puutarhamestari; hän kuokkii ja kylvää sydämensä kyllyydestä, istuttaa ja puunaa, kastelee ja koristelee kivillä ja esineillä ja antaa sitten kaiken rehottaa omalla painollaan. Runsaasta puutarhasta on Kilpikonnien hidas valssi tehty. Kirja on kuin suuri rönsylilja, aivan kuin edeltäjänsä; toiset eivät voi sietää täpötäydessä kirjapuutarhassa oleilua, mutta minä siedän, suorastaan rakastan, ainakin Pancolin tapauksessa, sillä ranskatar pitää ohjat hyvin käsissään, vaikka välillä saatetaan tarkastella raparperilehden päällä kimaltevaa kastepisaraa ja seuraavassa hetkessä jo ohi suhahtavaa sudenkorentoa.

Krokotiilin keltaisiin silmiin verrattuna Kilpikonnien hitaassa valssissa on huomattavasti vakavampia sävyjä. Räväkkä ja hullutteleva teksti on yhä läsnä, mutta mukaan on hiipinyt väkivallan raju koura, joka takertuu lukijaan heti alkumetreillä. Se ravistelee, hyökkää lukijan päälle yhtälailla kuin kirjassa; yhtäkkiä sitä huomaa räpyttelevänsä silmiään, että hetkinen, kaikista perinteisin naisten viihde on tainnut juuttua jonnekin krokotiilin hampaisiin. Toki ikuiset rakkaushuolet, nuo viihdekirjojen naisia hitaasti sisältä syövät pikku loiset, ovat osa tarinaa, mutta mukana on paljon muutakin. Muutamia juonilankoja jää auki; seuraava jatko-osa ilmestyy ensi keväänä.

Ensimmäisessä kirjassa minua ei ärsyttänyt muutamien henkilöhahmojen uskomaton pinnallisuus, mutta kilpikonnastudiossa haahuilevat ulkonäkö- ja rahakeskeiset tyypit saivat hiukan paineltua ärsytysnappuloitani ikään kuin he olisivat tilanneet hissiä kerta toisensa jälkeen. Hah! En tule! Olen oikullinen hissi! Onneksi, näihin henkilöhahmoihin ei keskitytä liikaa; Joséphine Cortés on se, joka joukkoa johtaa, nöyrästi, mutta vahvasti. Pancolille on käynyt pieni lapsus Joséphinen kohdalla; ensimmäisessä kirjassa hän koki jonkinlaista henkistä kasvua itsevarmemmaksi ihmiseksi, mutta toisen osan myötä Joséphine on käytännössä palannut lähtöpisteeseen.        

Tiesittekö te muuten, että Ranskassa, tuossa baskereiden ja patonkien luvatussa maassa, saatetaan teititellä toista ihmistä vielä vuoden tapailun jälkeen? Huh. Aika ranskalaista. Taidan teititellä tästä lähtien kaikkia mahdollisia eläviä olentoja. Hyvää päivää, herra Hyttynen. Kuinka te tänään voitte? Kyllä minusta vielä tulee sivistynyt ja elegantti ihminen.

Kilpikonnien hidas valssi on samanlaista hullunmyllyä kuin krokotiilipuoti. Sen värikkyyttä tasoittavat mustat siveltimen vedot; se on kuin maalaus, jossa on ripaus kuolemaa. Seitsemääsataa sivua ei pidä säikähtää, sillä sivut vilahtavat aukeamalta toiselle yhtä nopeasti kuin konvehtirasiat tyhjentyvät tähän aikaan vuodesta. Minulla ei ollut aivan yhtä hauskaa kilpikonnien kanssa kuin krokotiilien, ja jokin tekstissä tökki ajoittain, mutta silti Kilpikonnien hidas valssi on mukaansa tempaava ja viihdyttävä, jonka kanssa aika ei käy pitkäksi. Jokin Pancolin tyylissä koukuttaa; haluan lukea lisää Joséphinesta ja kumppaneista.

  Täytyy olla keinoja viitata kintaalla rahalle. Raha hälventää huolen huomisesta., mutta heti kun sitä tienaa rutkasti, ongelmia alkaa sataa. Mihin sijoittaa se? Millä korolla? Kuka siitä huolehtii? En ainakaan minä, jupisi Joséphine, ylitti suojatien ja oli vähällä jäädä mopon alle. Hän oli pyytänyt pankkiiriaan Faugeronia pitämäät rahat tilillään ja siirtämään hänelle tietyn summan joka kuukausi, summan, jonka katsoi riittävän elämiseen, veroihin, uuden auton hankintaan, koulumenoihin ja Hortensen elättämiseen Lontoossa. Hortense osasi käyttää rahaa. Hän ei kauhistellut tiliotteita. Joséphine oli joutunut myöntämään, että hänen seitsemäntoista ja puoli vuotta vanha esikoistyttärensä pärjäsi siinä asiassa paremmin kuin hän neljäkymmentäkolmevuotiaana. 
  Marraskuu oli lopuillaan ja pimeys lankesi kaupungin ylle. Navakka tuuli riisui puista viimeisiä lehtiä, jotka kieppuivat punaisina ja laskeutuivat maahan. Ohilkulkijat etenivät katse jaloissa, peläten, että tuulenpuuska sivaltaisi heitä poskelle. Joséphine nosti takinkauluksensa pystyyn ja katsoi kelloaan. Hänellä oli seitsemältä tapaaminen Lucan kanssa Le Coq- nimisessä brasseriessa Trocadéron aukiolla. 
  Hän katsoi pakettia. Siinä ei ollut lähettäjän nimeä. Oliko se Myléneltä? Vai mister Weiltä?

Alkuteos: La valse lente des tortues 
Julkaistu Suomessa: 2012
Sivumäärä: 754

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Ranskalaista saippuaooperaa, joka on sekä tuhtia että napakkaa, ja joka ojentelee ujoja käsiään kauniin ulkokuorensa alta ja pyytää etsimään syvällisempiä merkityksiä kanssaan.  

P.S. Äänestän tämän kirjan kannen vuoden parhaimmaksi kanneksi! Aivan ihana! Irenen kansi! Haluan tuollaista seinätapettia!


        

   


  

tiistai 11. joulukuuta 2012

Top Ten Tuesday: 10 jouluista kirjaa... tai sitten ei


Joulu syöksyy vauhdilla kuin tykinkuula. Pois alta, se huutaa, mutta me istumme paikoillamme kuin bingokalkkunaa himoitsevat vanhukset; antaa tulla vaan, me sanomme, puolittainen hullunkiilto silmissämme. Tule vain, rysäytä kunnolla, me olemme valmiina huutamaan bingo! Joulupukit on nostettu porstuaan sulamaan - käteviä nuo pakastealtaasta löytyvät syväjäädytetyt joulu-ukot. Himmelit on asetettu pihalle odottamaan suurta joulukokon sytyttämistä, kellari on lastattu täyteen suklaata - siltä varalta, ettei tuo joulunajan todellinen kulta pääse loppumaan. Naapurin tiluksilta varastettu joulukuusi on piilotettu autotallin nurkkaan, porokuviollinen villamyssy on vedetty päähän; löyhästi tietenkin, ettei se kiristä. Punaiset joulusukat on hilattu lippusalkoon liehumaan. Jouluvalot on ripustettu parvekkeelle tai pyykkitelineeseen; valot kiittävät ja ilostuttavat meitä, soittavat meille hoosiannan discoversiota, välkkyvät ja zumbaavat johdot täristen luoden seesteistä joulurauhaa jokaisen sydämeen. Oi, joulu, me olemme valmiina! Piparit on toki tekemättä, lahjat ostamatta, talo siivoamatta ja kortit lähettämättä, mutta mitä tuosta!

Tänään olen päättänyt listata joululahjakirjoja, joista tulee joulu mieleen vuosienkin jälkeen, vaikkei kirjan sisältö välttämättä liity jouluun. Kuten olen aikaisemmin todennut, minun kirjahyllyni - edelleen se olematon - ei ole täyteen ahdettu, mutta se ei haittaa, sillä palvon maata lainauslaitoksen kirjahyllyjen alla.

1. Stephen King: Kuvun alla. Tämä kirja on tuoreessa muistissa, sillä saimme sen siskoni kanssa yhteiseksi lahjaksi viime jouluna. Ihanan paksun kirjan kanssa meni mukavasti joulun jälkeinen aika - uskokaa tai älkää, sitä on olemassa. Kuvun alla oli antoisa lukukokemus, vaikka se ei yllä minun suosikki King-teosten kategoriaan. Kirjasta löytyy pari hahmoa, jotka kuuluvat kaikkien aikojen antisankarit-listalleni.       

2. Anni Polva: Tiina etsii juuriaan, Tiina epäilee Juhaa, Tiina ei pelkää. Olin kova Tiina-fani pikkutyttönä ja eräänä jouluna paketistani löytyi kolme Tiina-kirjaa! Uskomatonta! Kolme kirjaa yhdellä iskulla! Olin haltioissani. Tiina epäilee Juhaa-kirjasta tuli yksi suosikeistani koko sarjasta. Luin kirjat moneen kertaan.


3. Stephen King: Susannan laulu. Ostin - anteeksi, siis toivoin joulupukilta - Musta torni-sarjan kuudennen osan siskolleni muutama vuosi sitten. Hänellä oli ennestään sarjan viimeinen osa - kaikki kunnialliset ihmiset aloittavat Mustan Tornin keräämisen viimeisestä osasta, kuten myös kaikki kunnialliset ihmiset katsovat X-Men- elokuvat väärässä järjestyksessä - ja minä olin juuri päättänyt Callan sudet ennen joulua; kun ystävällinen kirjakauppa myi Susannan laulua edulliseen hintaan, minun herkkä liipaisinsormeni klikkasi kirjan virtuaaliseen ostoskoriini, hip hip hei, ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia.

4. J.K.Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi. Minä hankin ensimmäisen Harryn samaiselle onnelliselle siskolleni vuosia sitten, jolloin Harry-buumi vasta pyristeli häkissään kuin pikkulintu, ennen kuin se pääsi vapaaksi ja valloitti koko Suomen. Pikkusiskoani ei kiinnostanut yhtään; mahtavaa, Irene, kuinka onnistunut joululahja! Minä luin kirjan ensin ja hämmästyin; olin alle parikymppinen, kaikkitietävä naikkonen, jonka lukusielua värähdytti lastenkirja! Lopulta sain siskoni vakuuttuneeksi, että kirja kannattaa lukea, ja hän luki sen ja loppu on historiaa.

5. Joan S.Weir: Toisenlainen kesäloma. Toinen lapsuuden joululahja, joka on jäänyt mieleen. Minulla oli tyypillinen hevostyttökausi jossain vaiheessa; luin hevoskirjoja pilvin pimein, minulle tuli Villivarsa-lehti ja kuvittelin olevani upein pikkulikka koskaan, joka hevosteli. Hah! En koskaan edes ratsastanut! Näin oikeita hevosia lähinnä unissani. Eräänä jouluna toivoin hevoskirjoja lahjaksi ja sain Toisenlaisen kesäloman. Rakastin sitä. Se oli hyvin jännittävä pikkutytön sydämelleni.

6. Keith R A Decandido: Supernatural Heart of The Dragon. Jälleen kerran tuo siunattu siskoni sattui saamaan minulta, maailman hyväntahdon lähettiläältä, erinomaisen joululahjan. Olemme molemmat Supernatural-faneja henkeen ja vereen, ja minä näpsäkkänä ihmisenä tilasin ulkomailta asti Supernatural-tarinan. Se oli ensimmäinen - ja tähän mennessä myös viimeisin - englanninkielinen teos, jonka olen lukenut. Englanti oli helppoa kuin veden juonti ja kaiken lisäksi, tarina oli yllättävän hyvä.

7. Ilkka Remes: 6/12. Tätä kirjaa en itse ole saanut, enkä ojentanut eteenpäin, vaan toinen siskoni - niitä riittää kuin koiria 101:ssä dalmatialaisessa - sai Remeksen, tuon Suomen Tom Clancyn, kirjan joululahjaksi joltain toiselta; ehkä joulupukin muorilta. Minä lainasin kirjaa ja viihdyin mainiosti itsenäisyyspäivän kauhukuvien parissa. Hou hou hou, 6/12 on tämän listan jouluisin kirja!

8. Raymond Khoury: Viimeinen temppeliherra. Aina ja ikuisesti, pikkusiskoni joutuu nähtävästi kirjauhrikseni; muutama vuosi sitten kun kihelmöin päästä jalkoihin Da Vinci-koodin jälkimainingeissa ja etsin epätoivoisesti jotain vastaavaa luettavaksi, törmäsin Viimeiseen temppeliherraan. Halleluja, joulu oli pelastettu, siskon paketti täytetty kirjalla, minun silmieni loistaessa kilpaa kynttilöiden kanssa. Jouluinen Temppeliherra ei ollut Da Vinci-koodin kaltainen kokemus, mutta tarpeeksi miellyttävä.

9. Jean M.Untinen-Auel: Luolien suojatit. Irenen muisti alkaa tässä vaiheessa pätkiä siihen malliin, että on pakko kaivaa esille kirja, jota en ole lukenut. Mutta kirjasta tulee vahva assosiaatio jouluun; äitini, joka ei ole kaikista kiiltävin ja sinnikkäin lukutoukka, halusi kirjan lahjaksi vuosia sitten. Minä ja siskoni, koska olemme reippaita ja kertakaikkisen upeita tyttäriä, kokosimme viimeiset ropomme - kauppasimme käpylehmiä ja vinksalleen virkattuja patalappuja tuiskussa ja tuulessa viikkotolkulla - ja toteutimme äitimme toiveen.          

10. Kalle Päätalo: Koillismaa-sarja. Muistini ei ole palannut neljän rivin aikana, joten turvaudun viimeisessä kohdassa toiseen vanhempaani, joka nykyään lueskelee Taivaallisia Sanomia pilven reunalla. Isäni sai siskoltani valtavan, painavan paketin - onko täällä halkoja, isäni kysyi - , josta paljastui Koillismaa-sarja. En ole varma, onko kukaan meistä lukenut niitä kirjoja. Mutta ne ovat pitäneet tukikohtaansa kirjahyllyssä hohtavina ja sivistyneinä; vieraat nostelevat kulmakarvojaan ihmetyksestä, että kuinka ällistyttävän intellektuellia porukkaa täällä asuu.

Minkälaisia joulumuistokirjoja teillä on, hyvät naiset ja herrat?

lauantai 8. joulukuuta 2012

Emu, joka kehtoa keinuttaa


John Irving on ollut minulle kirjailija, jonka olen aina tiennyt; Irving on ollut kuin amerikkalainen maamerkki, kuin Vapauden patsas, kuuluisa ja jämerä, jossain tuolla kaukana, mutta jonka luona en ole koskaan vieraillut. Olen vuosikausia halunnut sukeltaa Garpin maailmaan; ajatus on lainehtinut aivoaalloillani leppeästi, toisinaan ahkerammin, toisinaan huuhtoutunut kokonaan pois pitkäksi aikaa. En saanut siirrettyä ajatustani käytännön teoksi; miten uuvuttavaa se olisi ollut! Mutta jokin aika sitten inspiroiduin Katrin La petite lectrice-blogista. Katrin lempikirjailija on John Irving, ja minä, suurena King-rakastajana, liputan aina ihmisten puolesta, jotka suhtautuvat intohimoisesti tiettyyn kirjailijaan. Joten, Irene teki hurjan peliliikkeen, meni kirjastoon, lainasi Irvingiä ja loksautti kolmen hiiren, yhden banaanikärpäsen ja yhden kirjastotädin suut auki. Ääni oli niin yllättävä ja poikkeuksellinen, että viereisen koulun vahtimestari ryntäsi paikalle kyselemään, että mikä on hätänä. Olenko sattumoisin kertonut, kuinka hiljaista lähikirjastossani on? Todella hiljaista; ei edes kuoleman hiljaista, sillä sekään ei riitä kuvailemaan tarpeeksi kirjaston hiljaisuuden määrää. Luulen, että maailman ylimääräinen hiljaisuus on pakkaantunut lähikirjastooni. Siellä se on, elää ja voi hyvin! Tervetuloa kuuntelemaan! Aion pyytää kotikuntaani lisäämään matkailumainokseensa - siis jos sellainen on olemassa - vastaavanlaisen tekstin houkuttelemaan kymmeniä turisteja paikan päälle ihmettelemään maailman kuulua hiljaisuutta. Voi sitä hiljaisuuden räiskettä ja raastavaa sentimentaalisuutta! Näen sieluni silmin, kuinka ihmiset kyyristelevät ison lelukoiran - se on nostettu kirjahyllyn päälle, josta se tarkkailee kirjaston hurjaa menoa - äärellä ja vetistelevät kuin Itkumuurilla.

John Irving on pappaikään ehtinyt kirjailija - liekö käyvät herra Kingin kanssa yhdessä bingossa - , jonka läpimurtoromaani on Garpin maailma. Se on hänen neljäs romaaninsa ja ensimmäinen suomennettu teos. Garpin maailma juoksuttaa eteemme omalaatuiset Jenny Fieldsin ja hänen poikansa T.S. Garpin. Aluksi pääsemme seuraamaan nuoren Jenny Fieldsin ajatusmaailmaa, sisar hento valkoisen, joka haluaa lapsen, mutta ei miestä. Toisen maailmansodan ollessa käynnissä Jenny hankkiutuu raskaaksi sangen epäilyttävällä tavalla, ja kun pulla on muhinut tarpeeksi, syntyy pikkuinen Garp. Garpin varttuessa puheenvuoro siirtyy hänelle, Jenny Fieldsin vaikuttavan persoonan siirtyessä hieman taka-alalle. Jenny kirjoittaa elämäkerran itsestään, josta tulee valtava menestys; Jennystä tulee tahtomattaan feminismin keulakuva. Garpista tulee myös kirjailija; Jenny on yhden hitin ihme, mutta Garpilla riittää enemmän kerrottavaa. Vuodet kuluvat, Garp perustaa perheen, mutta yksi jos toinenkin vaikeus hidastaa Garpin onnea...

Ajatella, että minulla meni näin kauan ennen kuin luin ensimmäisen Irvingini! Minusta tuntuu kuin olisin seilannut ikäni kirjallisuuden merellä - tällä hypoteettisella merellä ei ole olemassa Stephen Kingiä; apua miten karmaiseva ajatus! - Titanicin keulassa, käsivarret sivuilleni ojennettuina, kirja edessäni kaulastani roikkuen jonkinlaisessa oudossa telineessä - kuin lapsen kantovaljaissa -, viiman kääntäessä sivua sopivasti toiselle; olen lipunut ja lipunut, äärettömyydessä, laivan kylkien hipaistessa jäävuoren huippuja, törmäämättä koskaan suureen ja mahtavaan jäävuoreen, joka ei ole kirjallisuuden merellä petollinen tai kohtalokas, vaan pelastaja, onni ja kiitos pitkän matkan kärsivällisyydestä. Mutta nyt räsähti! Irving tuli ja otti minut huomaansa, toivotti tervetulleeksi jäävuorelleen ja kyseli, mikä ihme minua viivytti. 

Garpin maailma kuulostaa äkkiseltään tavalliselta perhedraamalta, mutta sitä se ei ole. Se on paljon enemmän. Se on tarina, elämäkerta, jossa liikutaan äärirajoilla, mutta pysytään realismin puitteissa. John Irvingin kerronta on runsasta; se on kuin monikerroksinen fantasiakakku, jossa yksityiskohdat ovat hiottuja ja osittain absurdeja. Tunnelma on leppoisaa ja irvokasta samaan aikaan; huumori on pukeutunut synkkään pukuun, jonka keimailulle näytöslavalla ei voi olla nauramatta. Irving tekee loistavia oivalluksia elämästä; nasevia, pieniä huomioita kuin keittiöfilosofi. Vannoutuneena kingiläisenä Irvingin teksti hyväilee lukunystyröitäni, sillä olen huomaavinani herrojen kirjoitustavoissa yhtymäkohtia. Joku voisi väittää miesten sortuvan välillä jaaritteluun, mutta jaarittelulla ja oikeanlaisella jaarittelulla on oleellinen ero: näiden herrojen jaarittelu on merkityksellistä. Kyllä, sellaistakin on olemassa! Merkityksellinen jaarittelu on taitolaji.

Garp ja Jenny Fields ovat molemmat herkullisia hahmoja; he ovat bisarreja ja itsepäisiä, joiden elämänkatsomus on välillä hyvinkin mustavalkoinen. Värikkäitä sivuhenkilöitä vilisee kuin rottia kujalla, joista kunniamaininnan ansaitsevat Helen Holm ja Roberta Muldoon. Irving saa puhtia hahmoon kuin hahmoon helposti, kevyesti, ikään kuin hän puhaltelisi saippuakuplia eikä edes yrittäisi kursia kokoon mehukkaita henkilöitä.

Garpin maailma käsittelee monia teemoja kuten esimerkiksi seksiä, urheilua, avioliittoa, kirjoittamista, isyyttä ja äitiyttä, miesten ja naisten sukupuolisotaa, suvaitsevaisuutta, jopa vainoharhaisuutta. Kertomus on niin monisäikeinen, että jälkeenpäin saa todella miettiä, että mitä kaikkea kirjassa tapahtui loppujen lopuksi. Garpin maailma on kirjana juuri niin poleeminen kuin sen päähenkilöt; joku voisi vilauttaa tässä tapauksessa epäuskottavuus-korttia, mutta en minä. Tällaisia romaanien pitää olla. Garpin maailma on yhä tuore, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Garpin maailman voisi kiteyttää lyhyeen luonnehdintaan: elämä, tuo surkeiden sattumusten sarja.

Kirjan alussa on muutaman sivun mittainen tervehdys John Irvingiltä, jonka hän on kirjoittanut kaksikymmentä vuotta sitten. Se on mielenkiintoista luettavaa, mutta minä kummastelen sitä, miksi se on laitettu kirjan alkuun. Tekstissä nimittäin paljastuu useita, merkittäviä juonenkäänteitä, joita kirja pitää sisällään. Onneksi, ehdin unohtaa osan niistä kirjan lukemisen aikana, mutta silti, sellainen teksti sopisi paremmin jälkisanoiksi.     

  "Minun äitini", kirjoitti Garp, "varoi koko elämänsä kukkarovarkaita ja kourijoita."
  Mutta elokuvateatterin sotilas ei ollut hänen kukkaronsa perään. Hän kopeloi Jennyn polvea. Jenny avasi sanaisen arkkunsa. "Pidä saastaiset näppisi erossa minusta", hän sanoi. Useat ihmiset kääntyivät katsomaan. 
  "Äh, älä viitsi", huohotti sotilas ja hänen kätensä ui kiireesti Jennyn univormun alle ja tapasi hänen tiukasti yhteen puristetut reitensä - ja äkkiä hänen käsivartensa viiltyi auki olkapäästä ranteeseen kuin pehmeä meloni. Jenny oli leikannut siististi halki hänen arvomerkkinsä ja paitansa, viiltänyt siististi halki ihon ja lihakset, ja paljastanut kyynärpäänivelen. ("Jos olisin halunnut tappaa hänet", hän kertoi myöhemmin poliisille, "olisin viiltänyt hänen ranteensa. Minä olen sairaanhoitaja ja tiedän kuinka ihmiset vuotavat verta.")

Alkuteos: The World According to Garp 
Julkaistu Suomessa: 1980 (lukemani on 16. painos, joka on ilmestynyt 2011)
Sivumäärä: 560

Tämä kirja saa: Neljä ja puoli kirjanmerkkiä. Luovasti hullu ja persoonallinen kirja, joka koskettaa ja hauskuuttaa. Garpin kirjailijan ura on vahva osa tarinaa, minkä seurauksena kirjaan on sisälletty myös Garpin taidonnäytteitä. Hassua sinänsä, mutta Garp ei ole yhtä hyvä kirjailija kuin itse herra Irving; puolikas kirjanmerkki katoaa jonnekin Garpin kirjoituskoneen nakutuksen taustalle.







    

  
    

tiistai 4. joulukuuta 2012

Irene, Miss Päivänpaiste


 Jos vaikka lukisi -blogin Anu antoi minulle tunnustuksen; kiitos paljon Anu! Tunnustukseen kuuluu kuusi kysymystä, joihin on tarkoitus vastata parhaansa mukaan. Tästä lähtee! Sormien naksutus, hartioiden pyöräytys, niskan venytys, päällä seisonta, poskien taputtelu, rappusten juoksu, lumihangessa juoksu, varjonyrkkeily - valmistaudun aina bloggaukseen kuin Rocky Balboa otteluihinsa -  ja näin olen valmis kohtaamaan tentin vaarat.

1. Mistä unelmoit?

Irene on kävelevä klisee ja vastaa, että unelmoin kirjan julkaisusta. Ymmärrättekö te  ihmiset - niin juuri, te yli-ihmiset siellä jossain - jotka olette saaneet käsikirjoituksenne julkaistua kovissa kansissa, että kuinka onnekkaita te oikein olette? Ymmärrättekö te? Minusta tuntuu välillä, että olen kirjoittanut sormeni ruvelle, ja yhä vaan oman kirjan julkaiseminen tuntuu yhtä todennäköiseltä kuin tanssivan lumiukon näkeminen takapihalla. Te, Onnekkaat. Rypekää onnessanne. Sillä jos ette sitä tee, minä olen vihainen. Oi, miten haluaisin silitellä oman kirjani kantta, painaa poskeni sitä vasten ja hyräillä sille tuutulauluja. Menisin nukkumaan se kirja kainalossani.

2. Kolme tärkeintä asiaa arjessasi?

Hulluus, hektisyys ja raivo. Ei hetkinen, anna kun mietin uudestaan. Vastaan sittenkin että itsenäisyys, rentous ja hyvä mieli. Kyllä, lukitsen tämän vastauksen, rohkeasti, ilman että soitan kaverille tai käytän oljenkortta. En katso edes tietosanakirjasta.

3. Jos ryhtyisit kaksoiskanslaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?

Jos oletetaan, että minä osaisin puhua saksaa - jostain kummallisesta syystä peruskoulun päästötodistuksessani saksan loppunumero oli yhdeksän, vaikka en juuri koskaan tehnyt läksyjä; saksantunnit saivat minut, muuten ihan kiltin ja kelpo oppilaan kapinoimaan - enemmän kuin "danke schön ja herzlich willkommen in Berlin!", luulen, että Itävalta tai Sveitsi voisi olla toinen kotimaani. Siellä minä asuisin vuoren juurella kuin Pikku Heidi ja paimentaisin vuohia, kissoja ja minipossuja.

4. Elämäsi parhain saavutus?

Täytin eilen astianpesukoneen täydellisesti, siis täydellisesti. Odottelen parhaillaaan rintamerkkiä viralliselta astianpesukoneliitolta, jossa lukee "Elämäsi parhain saavutus - Ensiluokkainen astianpesukoneen täyttö". Hmm. Tämä on aika vaikea kysymys. Vaikka astianpesukoneen täyttämistaitoni ovat maagiset - oijoi sitä lautasrivin linjakkuutta! - minun täytyy ehkä kuitenkin nostaa toinen asia tämän yli. Se, että ylipäätään synnyin. Se on melko kova saavutus, jota on vaikea ohittaa.

5. Suosikkiharrastuksesi?

Miekkailu kummitusritareiden kanssa, hurjien pakotemppujen harjoitteleminen ja levitoiminen. Äh, ei, nämä tulevat vasta sijoilla 4-6. Suosikkiharrastukseni ovat liikunta, lukeminen/kirjoittaminen sekä hyvännäköisten miesten bongaaminen televisiosta.

6. Suosikkimusiikkisi?

Minun olisi varmasti helpompi vastata, että minkälainen musiikki saa ihokarvani hirttäytymään keskenään kuin kertoa suosikeistani. Irenen maailmassa pitäisi kieltää lailla mm. suomalainen rap, suomalainen reggae, perinteinen suomalainen iskelmä ja perinteinen amerikkalainen country. Musiikkimakuni on loppujen lopuksi aika tylsä - muutenhan olen hirvittävän jännittävä ihminen! - ja mainstreamia. Toisaalta minua kiehtoi ajatus heittää tähän liuta keksittyjä bändejä kuten Hurmion Hutilot, Backyard Ducks ja Magic Bullet on the Brain, jotta minua luultaisiin käsittämättömän indieksi, mutta vastustin houkutusta. Olen ollut HIM-tyttö - kauan eläköön Himpulat!- jo vuosien ajan; muuten suosikit vaihtelevat mielentilan mukaan. Bruno Mars, Adele, Lady Gaga, Jenni Vartiainen ja Madonna toimivat aina.

Ojennan kukkasen eteenpäin Memories from media-blogin Jaanalle.
   

     
 

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Christine, muistiton nainen


Pikajuoksuni lyhyiden kirjojen pelikentillä tuntuu kestävän ja kestävän. Olen uupunut ja hengästynyt; milloin tämä oikein loppuu? Milloin minä pääsen takaisin pitkien kirjojen maailmaan, tuttuun ja turvalliseen maailmaan, jossa vierähtää ainakin viikko? Askeleeni on raskas; yritän juosta kovaa, todella kovaa, kuin Forrest Gump, kirjalta toiselle. Yritän olla piittaamatta rotan kokoisesta limaklimpistä kurkussani; sylkäisen hieman, kauniisti, siveästi, kuin Miss Maailma, joka lahjoittaa sylkypisaransa Afrikan janoisille aavikoille. Minä pystyn tähän; maaliviiva häämöttää jo, tuolla se on! Purista persauksella nainen, purista, purista, älä välitä siitä, että reisilihastesi solut yrittävät tehdä itsemurhaa hukuttautumalla maitohappoon, älä välitä, vaan juokse, juokse, juokse! Juokse kuin hirvi, juokse kuin Usain Bolt, juokse kymmenen metriä; pian olet perillä, pian maaliviivan silkkinen nauha katkeaa ja voit heittäytyä maahan makaamaan, maata kuin meritähti tai puolisykkyrässä sotkeutuneena raajoihisi kuin steppaava tuhatjalkainen. Kolme metriä, kaksi metriä, metri... Hetken luulen olevani niin heikko, niin kevyt, ettei silkkinauha katkea; pelkään, että nauha kimpoaa minut takaisin alkuun kuin bumerangin, takaisin lähtöviivalle, takaisin nopeatempoiseen sykliin; kaikki alkaisi alusta, aina vaan ja uudelleen, minä olisin kuin Päiväni murmelina ja lukisin, lukisin, lukisin, juoksisin, juoksisin, juoksisin, nopeasti, nopeasti, nopeasti. Mutta sitten, silkkinauha antaa periksi.


Huoh. Maalissa. Valmis. Hyvä seuraava pitkä kirjani; lupaan rakastaa sinua myötä-ja vastamäessä, kävi miten kävi. Lupaan. Ojennan käteni, kirja kurottaa kanttaan ja me aloitamme yhdessä matkanteon; hitaasti kävellen. Rauha. Ihana rauha.

Tiedätkö mikä päivä tänään on? Entä mikä vuosi? Tiedät? Hyvä. Tunnistatko ystäväsi, sisaresi tai puolisosi kun näet hänet? Tunnistat? Hyvä. Muistatko mitä teit eilen? Muistat? Hyvä. Minä tiedän naisen, joka ei tiedä, ei tunnista, eikä muista. Hän on Christine Lucas. Tässä hän on. Ulottuvillasi. Kun suljen silmäni, voin nähdä hänet. Hämmentyneen, pelokkaan, alle viisikymmenvuotiaan naisen, joka herää aamuisin miehensä vierestä tuntematta tätä lainkaan. Toisinaan Christine on lapsi mieleltään, toisinaan parikymppinen opiskelija; järkytys on suuri kun hän näkee peilistä uurteet, elämän jäänteet, elämän, jota hän ei tiedä eläneensä. Vuosia sitten Christineä kohtasi onnettomuus, jonka seurauksena hän loukkasi päänsä ja alkoi kärsiä harvinaisesta amnesiasta. Hän pystyy tallentamaan muistiinsa vain tapahtumat, jotka hän kohtaa hereillä ollessaan. Joka ilta kun hän menee nukkumaan, hänen lähimuistinsa tyhjentyy, ja seuraava päivä on jälleen uusi, tyhjä paperi Christinen elämässä. Christinellä on onneksi tukenaan aviomiehensä, joka auttaa naista hahmottelemaan uuden luonnoksen siitä, kuka Christine todellisuudessa on. Tohtori Nashin kehottamana Christine aloittaa yksinkertaisen hoitomuodon: päiväkirjan kirjoittamisen. Joka päivä hän kirjaa päivän kulun muistikirjaansa, jota hän on alkanut pitää aviomiehensä Benin tietämättä. Pian Christine alkaa huomata ristiriitaisuuksia aikaisemmin kirjoittamansa ja juuri koetun päivän välillä; mikä on totta, mikä ei? Mikä aiheutti hänen onnettomuutensa? Ovatko kaikki hänen entisen elämänsä ihmiset kaikonneet hänen ympäriltään? Entä kuka on Adam? Päiväkirjan ja sirpaleisten muistojensa avulla Christine lähestyy totuutta kirjain kirjaimelta...

Kun törmäsin ensimmäistä kertaa arvioihin kirjasta Kun suljen silmäni, tiesin heti, että siinä on kirja, jonka haluan ehdottomasti lukea. Minulla oli korkeat odotukset; samaa teemaa hyödyntävä elokuva Memento on yksi suosikkielokuvistani. Toisaalta myös pelkäsin, että joudun pettymään. En joutunut.

S.J.Watson on sellainen mukava, englantilainen heppu, joka pyöräytti Kun suljen silmäni kirjoituskurssilla, ja kappas, fysiikkaa opiskelleen miehen esikoisteoksesta tuli kansainvälinen myyntimenestys. Helppoa kuin silmien aukaiseminen aamulla. Kirjaa on luonnehdittu trilleriksi, ja se kai se on, vaikka minusta teos ei ole kovin jännittävä; toisaalta minua ei herkästi säikytellä kirjojen välityksellä. Mutta kirja on kiehtova joka tapauksessa. Juoni on kertakaikkisen mahtava ja koukuttava; pitkästä aikaa käsissäni oli todellinen - Fanfaareja! Aion käyttää hienoa vieraskielistä termiä! - page-turner. Minusta tuntui, etten olisi malttanut laskea kirjaa alas edes hetkeksi. Tarina on rakennettu huolellisesti; jos Kun suljen silmäni olisi talo, sen perustukset olisivat jämäkästi paikoillaan, tiili tiilin perään täsmällisessä järjestyksessä, ilman ainoata muurauslaastin ylimääräistä roisketta. Sen sijaan itse elämä talon sisällä ei yllä huikeaksi ja vauhdikkaaksi; Watsonin kirjoitustyyli on ankeaa ja väritöntä, mielikuvituksetonta. Mies pallottelee useaan otteeseen samojen tylsien ja kliseisten kielikuvien kesken; hän potkii ja potkii samaan maaliin kerta toisensa jälkeen. Joskus kuitenkin käy niin, ettei tällainen yhtä maalia kohti pommittava pelitaktiikka haittaa, vaan vahva puolustuslinja eli tässä tapauksessa juonen vetoisuus, pitää ja on niin vahva, että sen mukana tempoilee innosta puhkuen jokaisessa filmatussa kaatumisessa ja kengän painalluksessa. Hurraa! Minä huiskutin pom-pomeillani, hypin ja loikin kuin paras cheerleader koko kirjan ajan.

Watson asettuu naisen korkokenkiin kohtuullisen hyvin, vaikka muutamissa kohdissa nostelin hiukan kulmiani Christinen käytöksen vuoksi. Christine elää erittäin hankalassa tilanteessa, mutta naisessa on ihailtavaa sisukkuutta. Menneisyyden salaisuuksien selvittäminen hänen kanssaan on miellyttävää. Aviomies ja tohtori Nash ovat tarpeellinen osa tarinaa; he tosin jäävät hahmoina mieleen yhtä vakuuttavasti kuin kolme viikkoa sitten käytetyt sukat. Kaiken kaikkiaan Christinen hämmentävä muistihäiriö on niin merkittävä tekijä hänen persoonassaan, että pelkästään sen avulla pääsee pitkälle.

Myöhemmin aamupäivällä minä istahdan nojatuoliin. Astiat on pesty ja aseteltu siististi tiskitelineeseen, pyykki pyörii pesukoneessa. Olen ollut ahkera. 
  Mutta nyt olen sisältä tyhjä. Se mitä Ben sanoi on totta. Minä en muista. En muista mitään. Tässä talossa ei ole ainuttakaan esinettä jonka muistaisin nähneeni aiemmin. Ei ainuttakaan valokuvaa - ei peilin ympärillä tai edessäni olevassa leikekirjassa - joka herättäisi muistumia siitä koska se on otettu, ei ainuttakaan hetkeä Benin kanssa jonka muistaisin, paitsi tänään kokemani. Mieleni tuntuu täysin tyhjältä. 
  Suljen silmäni, yritän keskittyä johonkin. Mihin tahansa. Eiliseen. Viime jouluun. Mihin tahansa jouluun. Häihini. Mitään ei tule mieleen. 

Alkuteos: Before I Go to Sleep
Sivumäärä: 391
Julkaistu Suomessa: 2012

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Piinaava romaani, joka on kuin mosaiikki; se hahmottuu pala kerrallaan. Minua ei jallitettu lopussa; jos herra Watson olisi siinä onnistunut, merkkejä olisi voinut tulla vaikka viisi. 


                  



sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Roger Rabbit tuli taloon


Ennen kuin esittelen teille kanin, joka oli jumala, haluan omistaa pienen oodin marraskuulle, tuolle vuoden aliarvostetuimmalle kuukaudelle. Pieni hetki; laitan ensin Dame Edna-lukulasit nenälleni, pöyhin valkoista rokokoo-peruukkiani - mielestäni sellainen sopii tällaisiin tasokkaisiin runonlausuntatilaisuuksiin -, yökkään vesitornin muotoisen möykyn ämpärin pohjalle - ramppikuumeilu on taitolaji - ja nousen puhujakorokkeelle. Kröhöm. Kröhöm. Levotonta yskintää.


Oi Marraskuu, hyljeksitty kuu.
Syys ja loka ne kavereita on,
joulukuu itsekäs, yksinäinen, armoton,
minun kaikki on.
Marraskuu väliinputoaja,
onko maa valkea vai harmaja.
Joku sättii, joku ilkkuu,
pimeys painaa, tähti vilkkuu.
Oi ihana Marraskuu,
olet tärkeä kuin hopeinen kuu,
jolta huomion varastaa aurinko, tuo tulipallo valtava, johon elämä kulminoituu.
Mutta älä huoli, muruseni,
aina on päivä uus,
sillä jokainen päivä on mahdollisuus.

Kröhöm. Kröhöm. Levotonta yskintää. Peruukki tippuu päästäni. Katson sitä ikään kuin se olisi ilkeästi käyttäytyvä koira ja toivon, ettei kukaan huomaa dramaattista tukan irtoamistani. Poistun takavasemmalle tyytyväisenä. Runosuoneni on kuin ikuinen virta, joka soljuu eteenpäin lempeänä, käsin kosketeltavana; se tuo rauhan jokaiseen sydämeen. Marraskuu on pelastettu uppoavasta suostaan ja nostettu Irenen avustuksella valokeilaan, elämän joen uomaan, minne se kuuluu loistamaan yhtä lailla yhdentoista sisaruksensa kanssa. Oi onni ja autuus! Olkaamme kiitollisia siitä, että lyyrisyyden lahja on suotu eräille - minä olen niin onnekas, että olen multitalentti; osaan laulaa kuin Celinen Dion, kilpapyöräillä kuin Lance Armstrong (ilman huijausta tietenkin), tanssia kuin Fred Astaire ja maalata kuin Frida Kahlo - ja syleilkäämme tätä ihmettä kuin joulupukkia aattoiltana.

Nyt minä menen asiaan. Yrittäkää te sillä aikaa toipua syvällisen taiteen aiheuttamasta tunnekuohusta. Toivon, että teillä on nenäliinoja lähettyvillänne. Asiaa! Irene huutaa kuin Keravan kollit Vintiöissä. Kuka on kingi? Irene on kingi!

Taipaleeni uutuuksien viitoittamalla, tuoreella polulla sai jatkoa ja seuraavaksi pysähdyspaikaksi valikoitui Kani nimeltä Jumala, joka on englantilaisen näyttelijättären - minulle tuntemattoman - Sarah Winmanin esikoisromaani. Kirja on vilahdellut kirjablogeissa tiuhaan tahtiin, mikä sai minutkin kiinnostumaan teoksesta, ja ilo oli suuri, kun löysin sen kirjaston uutuushyllystä paistattelemasta päiväänsä.

Estradille pomppii Eleanor Maud, jonka perheen elämänvaiheita seurataan kuusikymmentäluvun lopulta aina uudelle vuosituhannelle asti. Kirjan ensimmäinen osa on pyhitetty Eleanorin eli Ellyn lapsuudelle, noin kymmenvuotiaan tytön havainnoille maailmasta, äidistä, isästä ja rakkaasta isoveljestä Joesta, Nancy-tädistä sekä parhaasta ystävästä Jenny Pennystä. Ellyn ikimuistettava perhe, joka on särmikäs olematta liian radikaali, kohtaa tilanteita ja muutoksia elämässään, joista osa on kiperiä. Toisessa osassa seurataan Ellyä aikuisena; millä tolalla asiat ovat vuosien kuluttua?

Kani nimeltä Jumala on nopea läpileikkaus Eleanor Maudin ja hänen läheistensä elämästä. Periaatteessa kirjassa ei ole perinteistä juonta lainkaan; jokainen sivu on kuin päiväkirjan sivu, puhdas ja avoin, jolle Ellyn elämän seuraava etappi piirtyy pikkuhiljaa. Tarinassa on tragikomediallisia piirteitä; synkkyydenkin keskellä hohtaa valo kaiken aikaa. Kertomus on taitavasti rakennettu kuvaelma - kuin jouluevankeliuminäytelmä, jossa jokaisella esiintyjällä on paikkansa - tavallisesta elämästä, jonka pinnan alla kytee jotain selittämätöntä, mystistä.                    

Sarah Winman vakuuttaa minut esikoisellaan. Teksti on kypsää ja selkeää, välillä jopa lakonista, kunnes yhtäkkiä Winman puhaltaa tekstiin lisää eloa hauskalla kielikuvalla tai osuvalla maisemakuvauksella. Rivien välistä itää lämminhenkinen maanläheisyys, muhevuus, johon haluaa upottaa sormensa. Dialogi on hämmästyttävän luontevaa; osan keskusteluista voi nähdä sielunsa silmin valkokankaalla näyttelijöiden lausumina. Vaikka tarinassa tapahtuu isojakin elämän myllerryksiä, ei Winman tee niistä suurta numeroa. Tyyli toimiii ja piristäää; asioita tapahtuu ja elämä jatkuu. Kaikkea ei tarvitse analysoida puhki. Kani nimeltä Jumala kerrotaan Eleanorin suulla, mutta loppujen lopuksi, hassua kyllä, Elly jää itse kirjan etäisimmäksi hahmoksi. Onko se Sarah Winmanin tarkoituksellinen tyylikeino? En tiedä, mutta minulle jäi vieras tunne Ellystä. Ellyn ympärillä olevat ihmiset ovat mainioita ja kiinnostavia; Ellyn tehtäväksi jää lähinnä elää muiden kautta. Tämä ei ole missään nimessä heikkoutta, vaan raikkaan erilaista.

Pidin erityisesti kirjan ensimmäisestä osasta. Winman on parhaimmillaan kuvaillessaan Ellyä lapsena. Paras terä katoaa toisen osan myötä, Ellyn ollessa aikuinen; Winman ei saa täysin siirrettyä ensimmäisen osan kiehtovuutta Ellyn ottamiin aikuisaskeliin. Ensimmäinen osa on kuin värityskirja, joka on väritetty mitä mielikuvituksellisimmilla väreillä täyteen loistoonsa, kun taas toisessa osassa värit osittain haalistuvat ja jäävät paikoittain jopa harmaiksi.   

Mitä vähemmän kirjasta tietää etukäteen, sen parempi. Minä en tiennyt paljon. Yllätyin useamman kerran.

  Jenny Penny odotti koulun portilla ja hyppeli jalalta toiselle, leikki itsekseen omassa upeassa maailmassaan. Se maailma oli myös merkillinen ja oli jo aamupäivällä aiheuttanut ilkeää kuiskuttelua. Olin kuitenkin ihastunut siihen, koska se löi murskaksi minun tavanomaisen maailmani vääjäämättömästi kuin kohtalon isku. Katsoin, miten Jenny Penny kietoi läpinäkyvän muovisen sadetakin kasvojaan kehystävän käkkärän kihararöykkiön ympärille. Luulin, että hän odotti sateen loppumista, mutta hän odottikin minua.
  "Odotin sinua", hän sanoi. 
  Punastuin.
  "Kiitos, että taputit", sanoin. 
  "Se oli tosi hyvä esitelmä", hän sanoi mutta pystyi tuskin aukomaan suutaan, koska oli solminut lakin niin kireälle. "Parempi kuin kenenkään muun."
  Avasin vaaleanpunaisen sateenvarjoni. 
   "Ihana", hän sanoi. "Äidin poikaystävä lupasi ostaa minulle samanlaisen. Tai sellaisen, jossa on leppäkerttuja. Jos olen kiltti."
  Unohdin heti sateenvarjon, koska olin kuullut uuden sanan. 

Alkuteos: When God Was a Rabbit
Julkaistu Suomessa: 2012
Sivumäärä: 325

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Virkistävä draama mielenkiintoisesta perheestä ja ystävyydestä, jossa on ripaus eksentrisyyttä.

 

tiistai 20. marraskuuta 2012

Banzai-poika Jack



Irenen maagiset kirjastovierailut jatkuvat. Olin kuin linnunpelätti kurpitsanäyttelyssä; jokapuolella kiilsi uutuuttaan hohkavia, värikkäitä kirjoja, jotka houkuttelivat luokseen. Ne huusivat: Ota minut! Ei kun ota minut! Minusta tulee kaunein pääsi ikinä! Rivi rivi perään muhkeita kurpitsakirjoja, ja minä pää tyhjänä, janoten uutta hedelmällistä tarinan pätkää harteilleni kannnettavaksi. Minä sorruin. Yleensä lainaan pari, kolme kirjaa kerrallaan, mutta nyt kainalooni sujahti viisi kappaletta, joista uutuuskirjoja oli neljä. Tässä välissä haluan huomauttaa, että minulle uutuus tarkoittaa parin vuoden sisällä ilmestynyttä kirjaa, mutta nämä neljä tilapäistä vuokralaistani - luoja siunatkoon heidän armeliasta kykyään olla ilmaisia - ovat ilmestyneet kaikki kuluvana vuonna. Kertakaikkiaan uskomatonta! Kun kävelin kasa kirjoja toisen käsivarteni varassa - olen voimakas tyttö, Peppi Pitkätossun sukulaisia - tunsin itseni trendikkääksi, ikään kuin minulla olisi ollut ylläni ruutuflanellipaita, itse katkaistut farkkushortsit ja pinkit tarralenkkarit, unohtamatta krepattua tukkaani ja päälaellani nököttäviä aurinkolaseja. Hyvä on, myönnetään. Minä en välttämättä keinu muodin korkeimmalla aallonharjalla, mutta lähellä kuitenkin. Lähellä pintaa. Siellä, missä neuvokkaat alkueläimet väistelevät valaiden kitoja. Pinnan alla on se paras muoti! Muotietoisen soidessa päässäni lainasit kirjat - kirjastotätiä trendikkyyteni häikäisi niin, ettei hän voinut edes katsoa minuun - ja tepastelin tieheni tyytyväisenä saaliiseeni.


Saanko esitellä teille Huoneen? Astukaa peremmälle, olkaa hyvä, vaikka olen melko varma, että useammat teistä on täällä jo vieraillut. Irene puksuttaa totutusti jälkijunassa, mutta ei huolta, jälkijunassa on tunnelmaa, jälkijunassa matka katkeaa. Rohkeasti vain, tulkaa sisään. Älkää säikähtäkö kun ovi paukahtaa kiinni; se kuuluu kuvaan. Näettekö tuon pienen, pitkähiuksisen pojan, joka makaa huoneen sängyllä? Hän on viisivuotias Jack, ja nainen hänen vierellään on hänen äitinsä. Katsokaa ympärillenne; yksinkertaisesti kalustettu huone on pieni, mutta Jackille se on koko maailma. Täällä he asuvat, nuori äiti ja poika, äiti apaattisena, mutta pojastaan voimaa ammentavana, ja poika elämänhaluisena pikkumiehenä, jolle huone on ainoa todellisuus. Hyvät ystävät, jos kuuntelette aivan hiljaa, saatatte kuulla, kuinka Jack kertoo meille tarinansa. Saatatte kuulla, kuinka Jack kertoo miehestä, Vanhasta Kehnosta, joka tuo heille ruokaa ja tarvikkeita, mutta jonka todellisuutta Jack epäilee. Vanha Kehno vierailee huoneessa säännöllisesti, mutta on myös pitkiä aikoja poissa, oven takana, jonka taakse Jackin todellisuus loppuu. Onko Vanha Kehno puoleksi olemassa? Ovi sanoo piip-piip-piip; vain me kuulemme äänen, ja ei, siellä ei ole Vanha Kehno, vaan se on pakotie heille, jotka ovat nähneet tarpeeksi. Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa! Me, jotka jäämme paikalle, haluamme katsoa huoneen arvoituksen loppuun, ehkä kämmenet silmillämme puolittain, mutta haluamme katsoa. Ovatko Jack ja äiti Vanhan Kehnon armoilla hamaan loppuun saakka? Huone ympärillämme tiivistyy, seinät tulevat lähemmäksi ja lähemmäksi, mutta me katselemme ja kuuntelemme. Nyt puhuu Jack. Hyss.

Huone on Emma Donoghuen ensimmäinen suomennettu teos. Irlantilaisrouva, joka on sittemmin kanadalaistunut, on rautaisa kirjoittamisen ammattilainen; romaanien lisäksi hän on kirjoittanut mm. kuunnelmia ja näytelmiä. Roomin kansainvälisen menestymisen myötä meille suomalaisillekin on tarjoutunut tilaisuus kurkata Huoneeseen. Minä kohtasin kirjan ensimmäistä kertaa kaupan hyllyllä kuukausia sitten ja jo silloin siirsin sen mieleni loputtoman pitkälle must read-listalleni.

Parin maratonkirjan jälkeen oli kummallista lukea Huonetta, sillä se on lyhyt ja helppolukuinen. Aihe ei ole millään muotoa helppo, mutta Donoghue tuo valon huoneeseen Jackin avulla; koko tarina kerrotaan pienen pojan näkökulmasta. Aluksi minua ärsytti lapsellinen kielenkäyttö, kuten tarkoitukselliset kielioppivirheet ja naiivit ilmaisut, mutta niihin tottui nopeasti. Ilman tällaista kirjoittamisen lähestymistapaa Jackin läsnäolo olisi saattanut jäädä vaillinaiseksi. Jack on kirjan sielu. Muut henkilöt jäävät statisteiksi. Toisaalta, Donoghuen varsinaisista kirjoitustaidoista Huone ei kerro kovin paljon; välillä tarinan kerronta lähentelee kymmenvuotiaan - toki taitavan - kirjoittamaa novellia kesälomasta. Jäin hivenen kaipaamaan äidin näkökulmaa tarinaan; mikäli Jack ja äiti olisivat vuorotelleet kertojina, olisi tulos voinut olla vielä vaikuttavampi ja raadollisempi. 

Huoneen teema on järkyttävä, mutta valitettavaa kyllä, tapahtumat ovat mahdollisia tässä julmassa, kovassa maailmassa. Natascha Kampuschin koettelemukset hiipivät väistämättä mieleeni kirjaa lukiessani. Silti Huoneessa on raikkautta ja toivoa, eikä se jää loukkoon kirjallisuuden pimeimpiin kellareihin. Donaghue tekee oivaltavia ja nokkelia havaintoja lapsen maailmasta, jotka saavat hymyilemään ja ajattelemaan, että juuri noin lapsi sanoisi tai käyttäytyisi. Kirjan psykologinen ote on loppujen lopuksi varsin löyhä jo sen vuoksi, että Jack pääosan esittäjänä asettaa rajoituksia. Minusta olisi ollut mielenkiintoista saada laajempi katsantokanta psykologisista seuraamuksista. Kuka tietää, ehkäpä Emma Donaghue kirjoittaa Jackille joskus jatko-osan.

Pidin Huoneessa oleskelusta; siellä oli yksinkertaista ja askeettista, mutta jossain oli aina jotain kiinnostavaa. Maaliroiske seinässä, murohiutale lattialla tai hämähäkin verkko nurkassa. Itseään ei tarvitse aina ympäröidä rihkamalla ja tilpehöörillä kuin maharadzan kartanossa. Joskus minimalistisuus on riittävää. Joskus riittää, että kuuntelee, mitä fiksulla pikkupojalla on sanottavanaan.

  Minun seuraava valintani on Kapteeni käskee ja sitten Äiti haluaa että me pannaan sukat takaisin jalkaan ja leikitään Ruumista eli maataan kuin meritähti, napa ja kieli ja varpaankynnet ja jopa aivot ihan velttoina. Äidin polvitaivetta alkaa kutittaa ja hän liikkuu, joten minä voitan taas.
  Kello on 12.13 joten me voidaan syödä lounas. Tykkään eniten ruokarukouksen siitä osasta. jossa puhutaan jokapäiväisestä leivästä. Minä määrään leikeistä mutta Äiti määrää ruoista. Hän ei esimerkiksi suostu siihen että me syötäisiin maissihiutaleita aamiaiseksi ja lounaaksi ja illalliseksi, koska me saatettaisiiin sairastua ja ainakin hiutaleet kuluisivat liian nopeasti. Kun minä olin nollavuotias ja yksivuotias Äiti pilkkoi ja hienonsi kaikki ruoat minun puolestani mutta sitten sain kaikki kaksikymmentä hammastani ja nyt pystyn murskaamaan mitä vaan. Tämä lounas on tonnikalaa voileipäkeksien päällä, ja minun tehtäväni on rullata tölkin kansi auki koska Äidin ranne ei kestä sitä. 

Alkuteos: Room
Julkaistu Suomessa: 2012  
Sivumäärä: 325

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Pienen pojan ja äidin koskettava selviytymistarina, jonka vahvin tukipilari on rakkaus. 


      

lauantai 17. marraskuuta 2012

Kapteeni Tripsin tuomiopäivä Vol.2



Tervetuloa takaisin King Worldiin! Huvipuistoon, jossa possujunat ovat itsemurhataipuvaisia tekoälyllä varustettuja hulluja, popcornit räkä-ja homekuorrutettuja herkkupaloja sekä lipunmyyntikojut ihmissyöjäkasvien lonkeroiden peitossa. Tulkaa, tulkaa! Joko olette kokeilleet SpeedingWheeliä, Irtoavaa Maailmanpyörää? Entä myrkkykeitintä? Haluaisitteko kenties kokeilla onneanne onginnassa? Täytetyt, pehmoiset eläimet odottavat hyllyillä malttamattomina; ne halajavat uuteen kotiin, teidän käsivarsillenne, jotta ne voisivat väläyttää elottomiin silmiinsä majakan loistetta ja upottaa pikkuhampaansa kyynärvarteenne silkasta rakkaudesta. Meillä on täällä niin mukavaa! Taivas on aina tumma ja mustelmanvärinen, aivan kuin itse setä Jumala olisi paukauttanut nyrkkinsä taivaankantta vasten vaatien järjestystä jumalallisiin saleihinsa. Tuuli ujeltaa kuin tuskainen susilauma, hiekka pöllyää ja preeriapallot lentävät ilmassa kuin pienet hävittäjät. Tulkaa, tulkaa! Eikä maksa mitään!

Aloitin Tukikohdan valloittamisen elokuun lopulla, ja parin kuukauden tauon jälkeen saatoin operaation loppuun. Tukikohta on yksi ainoa kirja, mutta ensimmäinen painos julkaistiin kahdessa osassa Suomen mantereella. Ajatuksiani ensimmäisestä osasta voi käydä lukemassa linkistä. Pieni varoituksen sana niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet ja haluavat sen vielä tehdä; aion avata hieman enemmän juonta tämän arvostelun myötä. Hus hus siis siitä, ja menkää lukemaan kirja ja palatkaa sitten asiaan! Irene huiskii luudallaan, noidan hattu päässään, koukkunokka ylväästi pystyssä, pahaenteisen, käheän naurun kiiriessä ilmassa!

Kapteeni Tripsikseksi ristitty superflunssa on siis pyyhkäissyt suurimman osan niin ihmis- kuin eläinpopulaatiosta maan tasalle. Ensimmäisen osan aikana pääsimme tutustumaan värikkääseen henkilögalleriaan ja seuraamaan heidän ensiaskeleitaan kuoleman syleilyyn joutuneessa maailmassa. Osaa väkeä kutsuu unien mystinen hahmo, vanha Äiti Abagail, jolla tuntuu olevan suuri rooli hävityksen keskellä, ikään kuin vanha rouva olisi portti Jumalan luokse. Toista puolta väkeä taas viekoittelee yönpimeän miehen Randall Flaggin helvetillinen hehku, jota moni ei pysty vastustamaan. Eloonjääneistä muodostuu kaksi eri leiriä; Boulderin kaupunkiin majoittuva Äiti Abagailin puhdassydämisten leiri sekä Las Vegasia tukikohtanaan pitävä Randall Flaggin turmeltuneiden leiri. Boulderissa alkaa yhteiskunnan jälleenrakennus, ja näin syntyy vapaavyöhyke, mutta sen selkärangassa kihelmöivät Flaggin uhka ja Las Vegasin syntiset. Vyöhykkeen ihmiset vaistoavat pahuuden; he tietävät että Flagg on jossain ja he tietävät, että Flagg liikuttelee hänelle omistautuneita ihmisiä kuin marionettinukkeja. Leirien kohtaaminen alkaa näyttää väistämättömältä. Mutta onko kaikki niin mustavalkoista kuin miltä vaikuttaa?           

Minulla oli ollut kova ikävä Tukikohdan maailmaan. Emmekö me kaikki kaipaa säännöllisesti post-apokalyptisiin tunnelmiin? Sellaisissa tunnelmissa on jotain uskomattoman rentouttuvaa. Aivan kuin lilluisi vaahtokylvyssä, laatikollinen mansikoita ja kokoon taitettava viinikellari vieressä. Hämmentävää, miten eri tavoilla voi kokea kirjan lukemisen; Pienen ystävän parissa viettämäni kuusisataa sivua tuntuivat väkinäisiltä ja yhtä pitkiltä kuin joulunalusajan kassajonot potenssiin tuhat, mutta Tukikohdan kuusisataa sivua menivät sulavasti ja liian nopeasti kuin vettä syöksevässä putouksessa. Oli muuten mielenkiintoista aloittaa kirjan lukeminen sivulta 675. Hmm. Minulle tuli vähän sellainen olo, että mihin kadotin juuri 674 sivua elämästäni?

Tukikohta on pitkä ja henkilöitä on paljon, mutta silloin kun asialla on King, ei ole syytä huolestua. Miehellä on ilmiömäinen taito herättää hahmo henkiin, joskus jopa muutamalla lauseella. Herra osaa tehdä sen sekä kuvailemalla että laittamalla sanoja henkilön suuhun. Luulen, että Larry Underwood, Nick Andros, Stu Redman, Frannie Goldsmith, Tom Cullen ja kumppanit pysyvät mielessäni pitkään, vaikka kirjan kannet ovat suljettu. Itse tarina ei pitkästyttänyt minua missään vaiheessa. Tukikohta on kirjallisesti melko yksinkertaista Kingiä; sekavimmat, murattimaiset rönsyt vain pilkistelevät kirjan perustusten välistä. Pääosassa on tarina, jossa on imua kuin tuulitunnelissa. Vaikka tarinassa viitataan niin Jumalaan kuin paholaiseenkin, klassiseen hyvän ja pahan taisteluun, joka säihkyy paksuna, punaisena lankana, ei se silti ole Kingin ompelulaatikon vahvin ase; ohuet ja rispaantuneet lankojen säikeet, jotka erkanevat punaisesta langasta, ovat lopulta niitä osia, jotka kutovat teoksen viimeistellyksi kirjalliseksi ryijyksi. Selviytyminen, vaeltaminen, ihmisten mielentilat ja elämän uudelleen järjestäminen kaaoksen jälkeen kiehtovat lukijaa siinä missä yliluonnolliset yksityiskohdatkin.

Tukikohta on tarina, joka tulee iholle. Kingin maalailemat kauhukuvat tatuoituvat ympäri kehoa voimakkaalla, suoralla paineella, joka ei pyytele anteeksi. Superflunssan jälkeinen elämä on karun synkkä, upottava kaivo, jonka pohjalla kuitenkin kimaltelee vettä, toivoa paremmasta. Kun Jumala - vai paholainen? - on painanut reboot-nappia ihmiskunnan kohdalla, voivatko jäljelle jääneet oppia jotain entisestä elämästään? Vai onko ihminen aina sama perusjamppa, joka sortuu samoihin virheisiin? Tätä pohditaan hieman kirjassakin. Sen lisäksi aloin pohtia, että mitä jos. Mitä jos tapahtuisi oikeasti jotain vastaavaa, miten minä käyttäytyisin? Ja kiitos, kiitos, en halua tietää vastausta kysymykseeni, sinä Mikä Lie Kaikkivaltias missä ikinä oletkin; ole hyvä ja pidä näppisi erossa meidän maan matosten ohjauspaneelista. Tukikohta osoittaa, että täysin fiktiivinen, realismin rajoja venyttävä viihdekertomus voi olla syvällinen ja koskettava, ajatuksia herättävä teos. Baby, can you dig your man?

  Tummasilmäinen nainen ja poika tulivat seuraavaksi. Nainen katsoi häneen vakavana ja rävähtämättä; pojan kasvoilla näkyi selvää ihmetystä. Pojan kohdalla kaikki oli hyvin. Mutta jokin naisessa sai hänet tuntemaan haudan kylmyyttä. Se mies on täällä, hän ajatteli. Hän tuli tuon naisen hahmossa... sillä olkaa valppaat; hän tulee useammissa hahmoissa kuin omassaan... suden... variksen... käärmeen.
  Hän pystyi yhä tuntemaan pelkoa oman henkensä puolesta ja yhden lyhyen hetken hän tunsi, että tuo outo nainen, jolla oli valkeaa hiuksissaan, ojentaisi kätensä ja lähes sananmukaisesti katkaisisi hänen niskansa. Sen lyhyen hetken, mitä tuota tunnetta kesti, Äiti Abagail todella kuvitteli että naisen kasvot olivat kadonneet ja että hän katseli aukkoon ajassa ja avaruudessa, aukkoon mistä kaksi silmää, pimeää ja kirottua, tuijottivat häneen - silmääjotka olivat ahdistuneet ja toivottomat.

Alkuteos: The Stand
Julkaistu Suomessa: 1990
Sivumäärä: 669 (yhteensä 1344)

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Ensimmäistä kertaa Kingiä. kahvia ja empatiaa-blogin historiassa kaikki tähdet, Nobelit ja Pulitzerit lentävät ilmassa sulassa sovussa, ja sen kunnian suon ilomielin itse Maestrolle. Liikutuin kyyneliin asti Eräässä Kohtauksessa - arvaatteko missä? - ja sitä ei tapahdu minulle usein lukiessa. Kiitos, herra King. Tämä oli huikaiseva matka. Minun on vaikea uskoa, että se on nyt kuljettu loppuun. 

            

tiistai 13. marraskuuta 2012

Top Ten Tuesday: Irenen 10 todellista kauhukirjailijaa



Stephen Kingin, tuon minulle niin rakkaan kirjailijan, sanotaan olevan kauhukirjallisuuden valtias. Totta, mutta minulle hänen tuotantonsa parissa viettämäni aika on kaikkea muuta kuin kauhua: hänen seurassaan olen iloinen ja onnellinen ja nautin joka sivusta. Tänään Top Ten Tuesdayn kunniaksi, olen päättänyt listata kirjailijoita, jotka todella saavat minut kirkumaan kauhuissani, repimään hiuksiani ja puremaan kynsiäni, kirjailijoita, joiden nimien kuuleminen saa vilun väreet luikertelemaan pitkin selkäpiitäni kuin pirulliset ankeriaat. Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä pienen kappaleen kirjallisuusmaailman luotaantyöntävimpiä yksilöitä. Olen valmistautunut ottamaan vastaan napakoita erimielisyyksiä - kiviä, tomaatteja, käpyjä, rottia; mitä käsiinne sattuu osumaan - sonnustautuneena tekoturkispäällysteisiin kypärään ja haarniskaan. Sillä kuten niin monet - aivan, monet; minä pidän blogi-illuusiossani leijailemisesta; leijailen ja leijailen kuin olisin vapaamatkustajana vaaleanpunaisessa saippuakuplassa - jo tietävät, Irene kulkee omia polkujaan, reppu täyteen pakattuna tiukkoja tuomioita, asenteita ja mukavuusaluelaatikoita; hän vaeltaa seuraavalle taukopaikalle juomaan kupposen kuumaa turvallisuuden eliksiiriä, hitaasti siemaillen, täysin tyytyväisenä valitsemaansa polkuun.


1. Stephenie Meyer. Twilight on minulle yhtä kuin kirosana. Paranormaalia, paatoksellista teinirakkautta. Hyrr. Verisuoneni muuttuvat virtaaviksi jääkylmiksi vuoristopuroiksi, joissa puna-ja valkosolut heittelehtivät pakokauhun vallassa sinerrystä vastaan taistellen joka kerta kun kuulen tai näen jotain Twilightiin liittyvää. En ole uskaltautunut katsomaan kirjoista tehtyjä elokuvia. Asiaa ei auta se fakta, että Robert Pattinson ja Kristen Stewart ovat näyttelijöinä yhtä kiinnostavia kuin naapurin mummon mattopiiska. Piiska saattaa olla kiinnostavampi.

2. Sofi Oksanen. Luin hänen uudesta romaanistaan pätkän, ehkä parikymmentä riviä - viidennen rivin paikkeilla torkahdin hieman - ja kun olin toipunut haukotuskohtauksestani, mietin että olen saanut tarvittavan annoksen Oksasta loppuiäkseni. Historiaa, tuskaa ja kärsimystä, ja ah niin kulturellia tekstiä; varmasti aitoa ja koskettavaa, mutta ei sellaista, joka saisi minut haalimaan naisen kirjoja ympärilleni.

3. Danielle Steel. Kauniiden, rikkaiden ja rakkaiden ongelmia ja lässyn lässytystä. Plääh. Kirjojen kannetkin ovat hirveitä. Steel on ehkä Oksasen antiteesi pinnallisuudellaan ja teennäisyydellään, mutta siitä huolimatta rouva Steel saa hypistellä kallista tuotantoaan timanttisormuksiin hukkuneilla sormillaan ypöyksin kuin Klonkku.

4. Nora Roberts. Kliseistä romantiikkaa sekä perhesotkuja, höystettynä muka jännittävillä käänteillä. Jippii, ei kiitos. Futuristiset dekkarit kuulostavat vielä kamalammilta.

5. Reijo Mäki. Jussi Vares. Pitääkö perustella enemmän? Hyvä on, en ole muutenkaan perinteisten dekkareiden ylin ystävä, ja ajatus stereotyyppisestä, viskiin menevästä - vai kaljaan? - yksityisetsivästä, joka pyörittelee naisia kuin Rubikin kuutioita, on kerrassaan etova. Yäk. Lähikirjastossani on syöpynyt kohta M:n kohdalla; niin paljon testosteronia valuu Mäen kirjoista hyllyjä pitkin.

6. Nicholas Sparks. Rakkautta, rakkautta ja rakkautta. Ehkä jokin kohtalon oikku, jos oikein vaaralliseksi heittäydytään. Olenko kenties kyyninen? Ehkä. Tai ehkä en jaksa lukea kolmeasataa sivua siitä, kuinka rakkautta käännellään kuin kiveä, jonka jokaista millineliötä analysoidaan kuin bakteerikantoja. 

7. Laila Hirvisaari. Sota-ajan Salattuja elämiä tai muita historiallisia Tunteita ja Tuoksuja pölyisten kirjan kansien välissä. Minä pelästyn vähemmän metsässä tallustelevaa hirveä kuin Hirvisaaren Minä, Katariinaa, joka paistattelee päiväänsä kirjaston vinkkipöydällä.   

8. E.L. James. Onko tämä ihminen edes oikea kirjailija? Olen ymmärtänyt, että kyseessä on Twilight-tasoista huttua, ilman vampyyreitä ja ihmissusia, mutta ei hätää; puutteet ovat korvattu kiihkeällä ja tuhmalla pehmopornolla. Ja maailma kohisee! Niin kohisen minäkin. Sisäisesti. Raukkaparat; puna-ja valkosoluni yrittävät epätoivoisesti kairata tietään läpi hyisen valtimo- ja laskimoverkostoni.

9. Barbara Cartland. Kuka rakastaa ketä ja miksi? Missä ja mihin aikaan? Ehkä 1800-luvulla? Ranskassa? Kuinka monta häikäisevän kaunista naista kirjassa on? Entä hätkähdyttävän komeaa miestä? Esiintyvätkö kaikki maailman kreivit, ruhtinaat ja tsaarit Cartlandin kirjoissa? Ken on heistä rikkain? Kenen sydän roihuaa tykimmin? Voiko kioskikirjallisuutta lukea kovien kansien välistä? Kyllä, oi, kyllä! Onneksi näitä kirjoja on 700 kappaletta! Ihanaa! En pystyisi elämään ilman hätkähdyttävän upeakantisia Cartlandejani. Olen rakentanut niistä talon itselleni, ja oi miten lämmintä ja kodikasta siellä on! Naapurin Pentti-herttuakin - kerrassaan komea, pitkä ja hoikka kuin piipunrassi - on suonut minulle haikailevia katseita.   

10. Fjodor Dostojevski. Niin venäläistä, niin klassista, niin tunkkaista, niin korkeakirjallista. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö mies olisi ollut kirjallinen nero, mutta silti hänen kirjansa lukeminen tuntuu yhtä houkuttelevalta kuin homejuustossa kylpeminen.

Irenen totuudet ovat nostettu jälleen kerran pöydälle kuin ruislimppu ja purkki maitoa. Pureskelkaa, olkaa hyvä.

P.S. Järjestys muotoutui sitä mukaa kun antisuosikkejani tuli mieleeni. On mahdollista, että unohdin jonkin ehdottoman Irenen kauhun; aivan kuten viime listaltani unohdin mahtavan Fight Clubin.        

                 

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Batgirl & Robin


Katsokaa yllä olevassa kuvassa olevaa kirjaa; minä olen kontaktoinut sen yhdeksän vuotta sitten. Näettekö miten sulavasti ja elegantisti muovi lepää kirjan päällä kuin hento lumikerros ruohon peitteenä loppusyksyn kuulaana aamuna? Miten hämmästyttävää kontaktimuovin hallintaa! Voitin tällä pettämättömällä suorituksellani kirjastotätien kansainvälisen konferenssin järjestämän kädentaitokilpailujen ensimmäisen palkinnon. Pidän yhä tyynyn kokoista, hellän pinkin sävyistä palkintoruusuketta olohuoneen seinällä.  

Kummallista, miten ihminen voi muuttua. Muistan kun pyörittelin Pientä ystävää käsissäni vuosia sitten, vilkaisin sitä sieltä täältä ja mietin, että tässä on kirja, jota en aio koskaan lukea. Sitten paketoin kirjan tiukkaan muovipukuunsa ja noudatin päätöstä seuraavat vuodet. Hmm. Matkalla tapahtui jotain, Irene. Onko mahdollista, että minun perimmäinen olemukseni on vaihdettu jossain vaiheessa? Onko brasilialainen ajatteluun kykenevä loinen vallannut kehoni tai onko hullu tiedemies ladannut aivoihini vahingossa tärkeän tiedoston, enkä minä ole huomannut mitään? Sillä Pieni ystävä tuli vuonna 2012 ja tarttui minua kädestä, ja minä vein sen kotiin. Muistatte varmasti, kuinka sivistys iskeytyi minuun taannoin kuin meteoriitti Jumalat juhlivat öisin väkevällä voimalla? Aivan, olen edelleen sivistyksestä hölmistyneenä; meteoriitti paiskasi minut laajalle kentälle, joka huokuu sofistikoitunutta atmosfääriä; sen pinta on kuin kuun kamaralla; silmänkantamattomiin kraatereita ja harmaata pölyä, ja minä olen liikkunut paikasta toiseen varovaisesti, ettei uusi sivistyksen aukko imaisisi minua kiduksiinsa.

Hurmaavassa Krokotiilipuodissa pistäytymiseni jälkeen - oloni oli kuin olisin viettänyt pari päivää karkkikaupassa ja saanut makeaa mahan täydeltä - eteeni asettui siis Pieni ystävä, jonka synkkä kansi kertoo jo paljon, minkälaiseen maailmaan lukija on sukeltamassa. Hei hei karkkikepit! Hei hei suklaajoki! Hei hei hattarakylvyt! Tervetuloa harmaa tehdasalue, jonka betonilattiat vilisevät rottia ja hämähäkkejä.

Amerikan Yhdysvallat. Mississippi. 1970-luku. Verhot lipuvat sivuun, ja näyttämölle astuu Dufresnesin keskiluokkainen, melankolinen perhe, jonka 12-vuotiaaseen tyttäreen Harrietiin performanssi keskittyy. Harrietia ei ole veistetty samasta iloa pursuavasta tyttöpuusta kuin monet muut tytöt; hän on vakavahenkinen lukutoukka, joka ei kaihda edes tappeluita. Perheen isä asuu muualla, äiti Charlotte haahuilee kotona läpinäkyvänä kuin haamu, ja hauras isosisko Allison on kuin sivusta tarkkailija, vapiseva, luhistumista odottava tyttöraunio. Reipas taloudenhoitaja Ida pitää kulissit pystyssä parhaansa mukaan menneisyydessä uinuvassa huushollissa; voimakastahtoinen isoäiti Edie ja hänen vanhat sisarensa ovat jatkuvasti lähellä, vaikka asuvatkin omissa taloissaan. Perhe elää yhä kohtalokkaan päivän varjossa, myrskyn silmässä, vaikka Harrietin veljen Robinin kuolemasta on kaksitoista vuotta aikaa.
  Pikku-Robinin selvittämätön murha piinaa perhettä vuosi toisensa jälkeen, ja Harrietin kasvaessa ja huomatessa perheensä jämähtäneen paikoilleen kuin kipsimuotit, sisukas tyttö päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja selvittää, mitä Robinille tapahtui. Hänellä on aisaparinaan paras ystävänsä Hely - poika, joka ihailee Harrietin erilaisuutta - ja pian tyttö tekee nopean, lapsellisen johtopäätöksen ja ottaa silmätikukseen parikymppisen nuoren miehen Ratliffin huonomaineisesta perheestä. Kuinka pitkälle Harriet on valmis menemään saadakseen rauhan perheelleen?

Donna Tarttin tuotteliaisuus ei ole päätä huimaavaa; kahden vuosikymmenen aikana häneltä on ilmestynyt kaksi kirjaa. Kolmas Tarttin kirja päätynee kauppojen hyllyille ensi vuoden aikana. Voin vain kuvitella, miltä Tarttin vannoutuneimmista faneista mahtaa tuntua; odotella yhtä kirjaa kymmenen vuotta! Ajatella, jos herra Stephen King kirjoittaisi yhden kirjan vuosikymmenessä; luojalle kiitos, että Kingin tahti on lähempänä kolmeasataa kirjaa vuosikymmenessä.

Jumalat juhlivat öisin oli mahtava, koukuttava ja upeasti kirjoitettu teos, joten siirryin Pienen ystävän maailmaan ilomielin; siitä huolimatta, että olin kuullut huhuja etukäteen, että Harriet Dufresnesin ympärille kehikoitu tarina on ollut pettymys usealle. Minä aloin lukea hymyssä suin; olin varustautunut panssarinkovalla mentaliteetilla, joka piti negatiiviset ennakko-odotukset ulkopuolella. Se oli helppoa, sillä minulla on ollut (mainio) vastarannan kiiskin geeni syntymästäni lähtien. Noin sataviisikymmentä sivua panssarini pysyy ehjänä; pidän erikoislaatuisesta Dufresnesin perheestä; pidän jännitteestä, jota Tartt rakentaa kuin muuria tiili kerrallaaan. Mutta sitten alkavat vaikeudet. Panssariini tulee ensimmäinen särö; se on hienon hieno särö, jota Ratliffin perheen mukaan tulo alkaa kiskoa laajemmaksi. Pian panssarini pinta näyttää siltä kuin sen päällä risteilisi hämähäkin verkkoja.

Tartt on taitava kirjoittaja: lauseet ovat huoliteltuja, voimallisia ja täynnä loistavia kielikuvia, mutta jotain puuttuu Pienestä ystävästä. Erikoinen tunnelma, joka lumosi minut Tarttin esikoisteoksen aikana - hahmojen syvyys, jonkinlainen yleinen, kylmä välinpitämättömyys, mustan puhuva huumori - on lähes kokonaan poissa Harriettin tarinasta. Hahmojen syvyys on muuttunut karikatyyrimäisiksi, näppärä välinpitämättömyys on muuttunut kliiniseksi suorittamiseksi ja huumorin kukka on jätetty kuivumaan kuivaksi mytyksi. Tartt yrittää selvästi ravistella lukijaa samalla tavalla kuin esikoisessaan, mutta tällä kertaa se ei toimi samalla tavalla. Ratliffin perhe ja heitä kuvaavat tapahtumat ovat tylsiä, enkä jaksanut kiinnostua heidän toimistaan. Harriet on kirjan punainen lanka, tai pieni pallo, jonka sinkoilua henkisesti romahtaneen flipperiperheen keskellä seuraa mielenkiinnolla suurimman osan ajasta. Kirjan keskivaiheilla tempo on tuskastuttavan hidas; minusta tuntui kuin olisin joutunut pysähtymään huoltoasemalle tauolle, joka kesti ja kesti, vaikka halu tielle oli jo kova. Kirjan loppupuolella ote taas löytyy; vaikka tiellä ei hurjastella avo-Ferrarin kyydissä tukka putkella, vaan enemmänkin vankan perhefarmarin kyydissä, viimeiset sata sivua pelastavat totaaliselta kyllästymiseltä.

Harriet on oikeastaan kiehtova, pelottava pieni tyttö, ja tarinan ainekset ja rakenne sekä kirjailijan kirjoitustaidot ovat kohdallaan, mutta kertomuksen alussa lupausta hehkuva kipinä ei pääse syttymään roihuunsa kirjan edetessä. Tarina ei herää kunnolla henkiin, vaikka itse yrittäisi kuinka puhaltaa ja puhkua kipinään ilmaa. Kurkkaus 70-luvun pikkukaupungin ahdasmielisten ihmisten sielunelämään - rasismi niin tummaihoisia kuin vähäosaisempia kohtaan on voimissaan - on hämmentävän inhottavaa luettavaa,  mutta se ei nouse kirjan keskeiseksi substanssiksi. Aivan kuten teoksessa Jumalat juhlivat öisin, on Pienen ystävän käsipuolessa tiukasti kiinni moraali; mihin suuntaan se kuljettaa, silloin kun taustalla lymyilee suuri tragedia?

  Vaikka Harriet oli ollut alle puolivuotias Robinin kuollessa, hän väitti muistavansa veljen, ja Allison ja muut Clevet pitivät sitä mahdollisena. Aina joskus Harriet kertoi jonkin pienen mutta tyrmistyttävän tarkan tiedonmurun - yksityiskohtia säästä tai vaatetuksesta tai kestityksestä syntymäpäivillä joille hän oli osallistunut alle kaksivuotiaana - jotain joka sai kaikkien leuan loksahtamaan. 
  Mutta Allison ei muistanut Robinia lainkaan. Se oli anteeksiantamatonta. Hän oli ollut melkein viisivuotias. kun veli kuoli. Eikä hän muistannut tämän kuolemaa seurannutta aikaa. Hän oli perillä kaikista tapahtuman yksityiskohdista - kyyneleistä, leikkikoirasta, vaikenemisestaan, siitä miten memphisläinen etsivä - iso kamelinaamainen mies jolla oli ennen aikojaan valkoisiksi muuttuneet hiukset ja jonka nimi oli Snowy Olivet - oli näyttänyt hänelle valokuvia omasta tyttärestään Celiasta ja antanut hänelle mantelisuklaapatukoita autossa olleesta isosta laatikosta, miten etsivä oli näyttänyt hänelle myös muita valokuvia, värillisistä miehistä ja valkoisista miehistä joilla oli sänkitukka ja raskasluomiset silmät, ja miten hän oli istunut Tattycorumin sinisellä samettisohvalla kyyneleet poskilla valuen - hän oli asunut Tat-tädin luona, niin kuin vauvakin, sillä äiti oli edelleen vuoteenomana - nyppinyt suklaata makeispatukan päältä ja kieltäytynyt sanomasta sanaakaan. 

Alkuteos: The Little Friend 
Julkaistu Suomessa: 2003
Sivumäärä: 620

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Liian hitaasti etenevä romaani, jolle murhamysteeri antaa puitteet, mutta joka ei ole kirjan pääteema. Tarina olisi voinut toimia paremmin pari sataa sivua lyhyempänä, tai jättämällä Ratliffin perheen vaiheet vähemmälle ja keskittymällä enemmän Dufresnesin/Cleven perheen jäsenien välisiin suhteisiin.



                            

                 

tiistai 30. lokakuuta 2012

Top Ten Tuesday: Kymmenen kirjan transformaatio elokuvaksi



Top Ten Tuesday on jälleen puhelinlangan päässä; hyvä herra Top Ten Tuesday, mitä teille kuuluu? Herran väräjävä ääni ratisee luurista; se narskuu kuin pakkasen kovettama lumi kenkien alla. Irene, et ole kahteen viikkoon julkaissut nimeäni kantavaa listaa. Mistä on kyse? Minä soperran ja pyydän anteeksi, olen ollut tuhma tyttö, mutta lupaan tehdä listan heti paikalla. Herra Top Ten Tuesday leppyy, ja hänen äänensä muuttuu lempeämmäksi, kimakammaksi; pakkasen purevuus haihtuu ja sen tilalle hiipiivät vinkuvat kynnen raapaisut liitutaululla. Hyvä tyttö. Mitä olet ajatellut listata tänään? Parhaimpia elokuvia, jotka olen nähnyt, ja joista on olemassa kirja, jota en ole lukenut. Kuulen kuinka herra Top Ten Tuesday raapii harmaata, kiharaista päätään; Big Ben kumahtaa taustalla ja kaksikerroksisen bussin jarrut kirskuvat.


Herra Top Ten Tuesday nojaa vasten punaisen puhelinkopin ikkunaa pitäen vapaassa, vapisevassa kädessään skottiruudullista baskeria. Sinapinkeltaisen pikkutakin rintataskusta pilkistää hänen valkoisen lemmikkihiirensä pää. Mutta siinä ei ole mitään järkeä. Ei niin, minä sanon. Onko minun tekemisissäni ollut joskus jotain järkeä? Herra Top Ten Tuesday hengittää raskaasti. Aivan, olet oikeassa. Joskus unohdan, että olen tekemisissä sinun kanssasi. 

Herra Top Ten Tuesday asettaa luurin paikoilleen, nostaa baskerin päähänsä ja taputtaa hellästi valkoista hiirtään päälaelle. Sitten hän astuu harmaaseen tihkusateeseen kylmästä väristen. Hän taputtaa povitaskuaan; posliininen teekannu on tallessa siellä kuin salainen aarre, lämpöä hohkaavana, tummaa nestettä loiskuavana. Herra Top Ten Tuesday peittää lemmikkihiirensä pään kämmenellään, ettei tämän valkoinen turkki kähertyisi sateesta, ja suuntaa askeleensa kohti teehuonetta. Hän mutisee matkalla itsekseen, valittaen sateesta, muiden ihmisten ankeista sateenvarjoista, jotka vilahtelevat ohi kuin suippokärkiset tykinkuulat, ja kalliista teestä. Onneksi herra Top Ten Tuesdaylla on maalaisjärkeä; äitimuori on opettanut hänet kuljettamaan teepannua mukanaan pikkupojasta lähtien.

Meemi elää ja voi hyvin. En ole vieläkään täysin varma, mitä meemi tarkoittaa, mutta olen päässyt sen vaiheen yli, jolloin luulin meemin olevan muumien perivihollinen. Kuten yllä olevasta - jälleen kerran päättömästä - johdannosta käy ilmi, listaan tänään kirjoista adaptoituja elokuvia, jotka ovat sykähdyttäneet minua, mutta joihin en ole tutustunut alkuperäisteoksina. Kätevää, eikö totta? Samalla vyörytän taas kerran sivistykseni eteenne kuin heinäpaalin, joka paljastaa, kuinka reikäinen se on; aivan kuin huipputaitava FBI-agentti olisi ampunut sen täyteen luoteja yhdellä kädellä seisoen ja silmät kiinni.           

1. J. R. R Tolkien: Taru sormusten herrasta. Luulen, että Sormusten herran ovat lukeneet sademetsän apinatkin, jotka joikaavat keskenään haltiakieltä, mutta minä en. Menin katsomaan Sormusten ritareita skeptisenä ja yllätyin, kuinka maagisen eeppinen ja jännittävä se oli, unohtamatta hauskoja sattumuksia. Upeat maisemat, mieleenpainuvat hahmot ja mahtavat näyttelijät, ja ennen kaikkea ilmiömäinen tarina, nostaa Sormusten herran voittajaksi listallani.

2. Christopher Priest: The Prestige. Sain vasta vähän aikaa sitten tietooni, että Prestigestä on olemassa kirja. Elokuva on mieletön. Se on taidokas, tummasävyinen elokuvapalapeli, jonka jokaista hetkeä seuraa herpaantumatta. 1900-luvun alun Lontoo ja huikea näyttelijätyö vetävät viimeiset silaukset tälle mestariteokselle.

3. Hubert Selby: Unelmien sielunmessu. Shokeerava, pysäyttävä, ahdistava, klaustrofobinen. Siis mahtavuutta! Ja se musiikki! Voimakas elokuvakokemus, joka jää kieppumaan ajatuksiin pitkäksi aikaa.

4. Stephen King: Kuoleman käytävä eli Vihreä Maili. Mitä olisi lista ilman Stephen Kingiä? Uskomattoman hieno draama ripauksella Kingin vanhoja, tuttuja taika-aseita; tarina, joka järkyttää ja itkettää. En koskaan unohda Michael Clarke Duncanin roolisuoritusta - rauha hänen sielulleen.


5. Anthony Burgess: Kellopeliappelsiini. Kertakaikkisen kummallinen ja hämmentävä elokuva. Beethooven raikaa ja pesäpallomailat viuhuvat. Mutta elokuvan ytimestä tihkuva hullu kiihko saa minut tuijottamaan silmät selällään, halusin tai en.

6. Dennis Lehane: Suljettu saari. Tiivistunnelmainen, psykologinen trilleri, joka avautuu katsojan eteen kuin mandariini lohko kerrallaan. Leonardo Di Caprio pyyhkii viimeisetkin rippeet Titanicin raskaasta painosta harteiltaan. Elokuva, jonka halua katsoa heti uudestaan lopputekstien pelmahtaessa ruutuun, aivan kuten The Prestigen. Pysyitkö sinä mukana?

7. Michael Enden: Tarina vailla loppua eli Päättymätön tarina. Lapsuuden suosikkifantasia, joka naulitsi minut television ääreen. Ihmetystä ja ihastusta, mielikuvituksen leppeää ruokintaa, ja sopiva jännityksen siemen; joko olemattomuus kolkuttelee oven takana? Haluaisin, että Päättymätön tarina tulisi televisiosta pian. Nyt. Minä vaadin. Kirjoitan kohta adressin presidentille, jotta tämä vääryys saadaan korjattua.

8. Margaret Mitchell: Tuulen viemää. Ah, ihanuutta! En ole noin muutoin näin vanhojen elokuvien suuri ystävä, mutta Tuulen viemää on elokuvanautinto, joka hitto soikoon vie mennessään kuin tuuli. Ne puvut, päivänvarjot, hevoset, Tara, rasittava Scarlett, ärsyttävä Rhett, paatoksellinen rakkaus ja entisaikojen glamour luovat ainutlaatuisen tunnelman; elokuva on fantasiaa ilman ainuttakaan yliluonnollista elementtiä. Frankly, my dear, I don´t give a damn.   

9. Thomas Harris: Uhrilampaat. Jännitysklassikko, joka jaksaa hyytää verisuonesi huurteisiksi vuosienkin takaa. Se ei ole varsinaisesti kauhean pelottava elokuva, mutta painostava, ja hyvä sarjamurhaajajahti tekee aina poikaa. Anthony Hopkinsin Hannibal Lecter on yksi elokuvahistorian ikimuistettavimmista hahmoista.

10. Stephen King: Rita Hayworth-avain pakoon. Olenko minä liian puolueellinen? Kun toinen jalkani käytännössä asuu Kinglandiassa. Ei, en ole, sillä Rita Hayworth tekisi minuun vaikutuksen, vaikka sen olisi kirjoittanut naapurin hullu kyttääjämummo. Fanitan salaa -  se siitä salaisuudesta - vankilaan sijoittuvia elokuvia ja tv-sarjoja, varsinkin jos niissä yritetään paeta. Avain pakoon on draama, jossa herra King pysyttelee poissa paranormaalin hiekkalaatikolta, mutta silti tarinassa on taikaa. Muurien sisällä sattuu ja tapahtuu, mutta ystävyys ja toivo ovat aina läsnä.

Loppuun haluan antaa pari kunniamainintaa elokuville, jotka eivät aivan yltäneet kymmenen parhaan joukkoon. Ne menevät :

Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas. Uskomaton Johnny Depp. Tim Burton. Helen Bonham Carter. Oompa loompat. Mahtava karkkitehdas, jonka makeaan houkutukseen ainakin minä takertuisin ikuisiksi ajoiksi. Hauska ja värikäs satu, joka ei ole pelkkää liirumlaarumia.

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille. Hillitön scifiparodia. Rakastan Marvinia. Haluan hänet puutarhatontuksi pihalleni. Voi ei, älä masennu Marvin, ehkä kelpuutan sinut sisälle jalkalampuksi!

Löysitkö listalta omia suosikkejasi? Oletko lukenut kirjan tai nähnyt elokuvan tai molempia?

Näin tänään Top Ten Tuesdayn merkeissä. Näkemiin. Hyvää illan jatkoa. Minä toivotan. Uutistenlukijan vakuuttavalla äänenpainolla.          

PS. Yllättävän moni näistä elokuvista selviytyisi myös minun kaikkien aikojen parhaat elokuvat-listalleni.     

lauantai 27. lokakuuta 2012

Kahdeksan askelta hurmioon



Irene on kohdannut jälleen hämmentävän käänteen elämässään - minusta tuntuu kuin olisin löytänyt Kuolleenmeren kääröjen jatko-osan kellarin perunalaarista - ja saanut ihanalta Annikalta tunnustuksen. Kiitos paljon, otan tunnustuksen vastaan nöyrin kiitoksin ja niiauksin! 

Tunnustuksen säännöt menevät näin:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoita näille kahdeksalle tunnustuksesta
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi

The Winter Wonderland-huvipuisto aukesi. Käsken sen sulkeutua mahdollisimman pian.
Tämä tarkoittaa sitä, että Irenen salaperäisyyden verhoa on raotettava. Hyvät ystävät, istutteko tukevasti ja mukavasti penkeissänne? Pitäkää toisistanne kiinni, sillä estradinäytökseni on ällistyttävän lennokas, vaarallinen ja kiihkeä; kasvonne tulevat muistuttamaan Edvard Munchin Huuto-maalausta seuraavan rytistyksen jälkeen. Pieni valmistelu, alkulämmittely - sormien naksautus, niskan venytys, kuusitoista yhden jalan tuplavolttia - ja minä olen valmis.

1. Rakastan kissoja. Minulla ei ole omaa kissaa, mutta palvon lapsuudenkotini kissaa ja siskojeni kissoja. Haluaisin pehmeitä, suloisia kissoja ympärilleni; yhden kaulani ympärille kuin puuhkan, kaksi kissanpentua olkapäilleni istumaan, seitsemän kissaa olemattomaan kirjahyllyyni, kuusi uuninpankolle ja pari saunan lauteille. Voin kuvitella, että minusta tulee joskus sellainen hullu, vanha kissanainen, joka asuu vinossa röttelötalossa kuudensadan kissan kanssa. Ehkä hankin vielä oman kissan. Olen nähnyt sen jo unissani; se on violetinsininen, tyylikäs kissa, joka tottelee nimeä Misha. En panisi pahakseni, jos jonain päivänä sataisi kissoja taivaan täydeltä.

2. Olen epäpatrioottinen ihminen siinä mielessä, etten innostu suomalaisesta kirjallisuudesta juuri lainkaan. Olen parin viime vuoden aikana lukenut ehkä viisi suomalaista kirjaa - niistä varmaan kolme oli Tuija Lehtisiä, yksi Ilkka Remes ja yksi jokin käsittämätön hairahdus -, eikä minulla ole aikomusta muuttaa tätä lempeämielistä suhdettani suomalaisiin kirjailijoihin. Kun luen, haluan todella päästä mielikuvituksissani kauemmaksi kuin Tampereen torille tai Turun saaristoon; en halua lukea vakuutusmyyjä Timpasta, jonka tukka on kuin piikkimatto tai jumppapirkko Katariinasta, jonka peppu on kuin heinälato.
Tiedän, eivät kaikki suomalaiset kirjat sijoitu Suomeen, mutta silti. Silti. Ehkä olen jonkinlainen umpio, jonka panssaria suomalaisen kirjallisuuden ei kuulu läpäistä. Lupaan yrittää parantaa tapojani edes vähän. Ehkä. Jos peipot tanssivat charlestonia laavavanaksi muuttuneen joen yllä.

3. Olen ikuinen wannabe-kirjailija. Hah! Juuri kun hän on vuodattanut sydämensä pakahduksiin antipatioistaan suomalaista kirjallisuutta kohtaan, hän paukauttaa olevansa wannabe-kirjailija. Mahtavaa, Irene! Siinä lienee yksi syy sille, miksi typerät kirjoitukseni tuntuvat järjestään olevan oksettavia kirjainjonoja, joiden sykähdyttävimmät hetket koetaan pilkkujen ja huutomerkkien muodossa. Olen koettanut muuttaa asennettani; jos ajattelen olevani gonnabe-kirjailija, ehkä kustantamon kultaiset portit aukeavat. Sesam aukene! Aivan, sitten kun laavavanajoki on jäätynyt ja mursut tanssivat ripaskaa sen päällä. Kirjoitin ensimmäisen "romaanini" - lue: 60-sivuisen hirvittävää roskaa sisältävän jännärin - seitsemäntoistavuotiaana. Sittemmin olen väsännyt 400-sivuisen (!) jättiviihdehirviön, 150-sivuisen pienemmän hirviön ja viimeisimpänä kesken jääneen viihdehirviön poikasen. Alkukesästä aloitin uuden, nuorille suunnatun käsikirjoituksen, mutta motivaationi on ollut kadoksissa, enkä ole päässyt ensitreffejä pidemmälle sen kanssa. Jotenkin olen alkanut uskoa, etten ole tarpeeksi hyvä, ja piste.

4. Kaikista maailman paikoista - ellei rentouttavaa lomaa Stephen Kingin patiolla oteta huomioon - haluaisin mennä aktiiviselle lomalle Alpeille. Periaatteessa mikä tahansa vuoristo kelpaisi, mutta Alppien kutsu on voimakkain. Välillä suorastaan kuulen korvissani huumaavan, tuhansien kilometrien takaa kiirivän jodlauksen, joka yrittää houkutella minua seuraamaan kuin Pillipiipari rottia. Jos joskus näette Sveitsin kansallispukuun sonnustautuneen naisen laskettelulasit otsallaan, kädet ojossa, laahustamassa pitkin kylän raittia kuin zombi, se olen minä matkalla kohti Mont Blancia. Luulen, että olin edellisessä elämässäni sujuvasti ranskaa naukuva, pelkkää Tobleronea mutustava itävaltalainen vuoristokissa.                         

5. Olen liikuntafriikki. Tulisin seinähulluksi ilman liikuntaa. Tai siis hullummaksi kuin jo olen. Jillian Michaels on fitnessjumalattareni. Unless You Puke, Faint or Die, Keep Going!

6. (Hahaa! Teillä on varmasti vaikeuksia uskoa, että edellinen kohta jäi noin lyhyeksi!) Kirjojen lisäksi viihdyn television ääressä. Katson häpeällisen montaa teinisarjaa, joiden nimet jääköön lausumatta aivan kuin "tiedätte kyllä kenen" nimi Harry Potterissa. Supernatural on paras tv-sarja koskaan; kunniamaininnan ansaitsevat ainakin Doctor Who, Fringe ja Näkijä. Pidän erityisesti elokuvista, jotka yrittävät saada pääni pyörimään kuin hyrrä ilman että putoan kelkasta kokonaan. Esimerkiksi Christopher Nolanin elokuvat ovat suosikkejani. Lempielokuvanäyttelijöiden suhteen olen ennalta arvattava: Johnny Depp ja Angelina Jolie toimivat aina.  

7. Olen katastrofaalisen huono käsitöissä. Peruskoulun päästötodistuksen käsityönumero ( 7) oli liioittelua ja todennäköisesti opettajan sääliä. Päivä, jona pääsin ikuisiksi ajoiksi eroon pakollisisista käsityötunneista seitsemännen luokan lopussa, oli yksi siihen astisen elämäni onnellisimmista päivistä. Vasara pysyy paremmin kädessäni kuin sukkapuikko. Kaiken huipuksi, haaveilin joskus muotisuunnittelijan urasta! Sallikaa minun nauraa! Muotisuunnittelija! Haluaisin kieltämättä tavata muotisuunnittelijan, joka A) ei osaa piirtää B) ei osaa ommella.

8.  Jostain kummallisesta syystä - viitaten edelliseen - olen suhteellisen hyvä leipoja. Leipoisin vaikka joka päivä pullia, kakkuja ja muffinseja, jos niitä olisi aina valtava joukko syömässä, ja jos jokapäiväinen itsensä kuorruttaminen yltiömääräisellä sokerilla ei tekisi hallaa liikunnan parissa rehkimiselleni. Sillä minä olen niitä ihmisiä, joille ei välttämättä riitä yksi pieni pala kakkua. Minua ärsyttävät suunnattomasti ihmiset, jotka ottavat suklaapalasesta yksi neljäsosaa ja sanovat, että heidän makeanhimonsa on sillä taltutettu! Irenen taikavaltikasta sinkoutuu hopeisen kelmeä valokaapelisuihku, joka kiroaa nämä ihmiset suoraan ikuiseen vaahtokarkkimaahan! (Pyydän anteeksi.) Leivon siis lähinnä syntymäpäivien tai juhlapyhien yhteydessä, ettei sokeripaholainen saa minua kokonaan hypnoottiseen otteeseensa.  

Jos joku jaksoi katsoa tämän spektaakkelin loppuun saakka, kiitos siitä. Nyt minä kumarran - ei, ei encorea! - ja poistun takavasemmalle kulissien taakse yhtä salamyhkäisen hämyisenä kuin syysillan utu.

Jatkan tunnustusta teille, ihanaiset:

Anu
Jonna
Salka 
Jami 
Disa 
Laura 
Jaana
Anu 

PS. Olen yrittänyt opetella käyttämään Facebookia - herra Zuckerberg, jos sallitte, niin saanen muistuttaa, etteivät kaikki ihmiset synny Facebookin hallintapaneelin täydelliset käyttötaidot kopioituneena aivoihinsa -  jo kaksi kuukautta, ja vasta eilen (!) hoksasin, kuinka voin tykätä muiden sivustoista. Olen käynyt tykkäilemässä siellä sun täällä, ja pyytäisinkin kauniisti, että mikäli teillä on hetki aikaa, käykää tykkäämässä myös minun blogistani. Lisäilen tykkäyksiäni sitä mukaa, kun löydän teidän sivujanne lisää. Toki voitte jättää kommenttikenttään linkin Facebook-sivullenne, jos en ole vielä käynyt sitä tykkäämässä.