Kirjoittamisen sietämätön keveys

Olen todennäköisesti maailman huonoin kirjailija. (Kiitos, kiitos, otan aplodit vastaan alakuloisesti hymyillen; tahdon kiittää tästä EpäFinlandia-palkinnostani töppösormiani ja railakasta mielikuvitustani, joka on kuin villihevonen.)  Tai siis olen sellainen kirjainten pyörittelijä, joka haluaa olla kirjailija. Minulla on tällä hetkellä kesken tarinan tekele, jonka parissa olen viettänyt tuskan hikisiä tunteja viimeisten parin kuukauden aikana luokattoman vähän. Oi, miten ihana on se tunne, kun on kirjoittanut tekstiä 162 sivua ja huomaa, kuinka surkea se on! Voi sitä autuutta ja onnea! Voitte varmasti kuvitella, kuinka inspiroivaa on palata tuollaisen tekstin pariin, joka muistuttaa lähinnä jonkin sanahirviön oksennusta. Kyseessä ei ole kaikkien kirjoittajien syvästi rakastama ystävä, kirjoitusblokki, vaan pelkkä turhaantuminen itseensä. Kaiken muun kirjoittaminen tuntuu paljon houkuttelevammalta; olen kuin kimalainen kukkaniityllä, ja värikkäät, kiehtovat kukat vetävät minua puoleensa; niillä on värikäs tarina kerrottavanaan ja haluan juoda niiden mettä, enkä jaksa kiinnostua niityn laidassa nököttävästä puolikuolleesta risukasasta, jota myös keskeneräiseksi tarinaksi kutsutaan.

Tiedän, että minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni. Ryhdistäytydy nainen! Kirjoita! Kuvittele, kuinka Stephen King kirjoittaa sormet verissä maailman huonointa novellia - kyllä, uskon, että hän pystyy myös sellaiseen suoritukseen -, mutta hän ei anna periksi, ei millään, ei vaikka kirjaimet hyppisivät hänen silmilleen kuin vihaiset minininjat  ja viiltelisivät pieniä viiltoja hänen kasvoihinsa. Hän puristaisi perseellä, hän kestäisi, hän laittaisi homman toimimaan siitä huolimatta, että jokainen sana tuntuu typerältä ja pakotetulta. Make it work, sisäinen Stephen Kingini sanoo. Jostain syystä hän näyttää hieman Tim Gunnilta.

Miksi en siis jo juokse? En kyllä tiedä mihin; ehkä tässä pitäisi käydä heittämässä mukava, pikku maraton ja palata takaisin sinne, mistä lähdinkin: tietokoneen, tuon hämmentävän keksinnön - laite on minulle yhä jonkinlaista science fictionia - ääreen. Siksi, koska olen mukavuudenhaluinen. En halua kirjoittaa sormet verissä ja persus ruhjeilla. Minä haluan kiertää vastuuta noin 168 päivää, kunnes tajuan, että on ehkä äärimmäisen hölmöä heittää 162-sivuinen juttu sivuun sen takia, että minua ei huvita. Ehkä jonain päivänä kuulen koputuksen ulko-ovelta , ja löydän oven takaa tyypin, jonka toinen puoli kasvoista muistuttaa Stephen Kingiä ja toinen puoli Tim Gunnia. (Mahdollinen Face/Off- elokuvan jatko-osa voisi hyödyntää tätä ideaa; Hollywood, here I come!)  Tyypin, joka on tullut potkimaan minua persiille, valmentamaan minua aivan kuin Jillian Michaels Suurimmassa Pudottajassa, karjumaan korvaani: Kirjoita, muija, kirjoita! Yksi vielä! Yksi kirjain vielä! Vielä yksi! Sitä odotellessa. Ikiomaa kuninkaallista asettani.

Tällä hetkellä luen Suzanne Collinsin Nälkäpeliä. Mikä paljastus! Pysäyttäkää painokoneet! Soittakaa Ilta-Puluun! Pysäyttäkää jääkiekon MM-kisat! Irene, tuo kaikkien aikojen surkein kirjainten vääntelijä, on juuri spoilannut seuraavaa postaustaan! Tunsitteko, kuinka maailma pysähtyi hetkeksi; linnut lopettivat laulunsa, tuuli kaikkosi ja Mikko Koivu pysähtyi tuijottamaan kaukalon laidan olutmainosta kuin transsissa? Nyt kun olemme selvinneet järkytyksestä, kerron hieman minkälaisia ajatuksia nuortenkirjan lukeminen on loisteliaaseen - se hohtaa kuin majakka - päänuppiini nostanut. Olen aina haaveillut jossain sisimmässäni nuortenkirjan kirjoittamisesta, mutta silti paahtanut aikuisille suunnatun tekstin parissa. Mitä jos minun onkin tarkoitus kirjoittaa nuorille? Olen jo saanut mahti-idean; siihen liittyy zombeja ja teini-ikäisiä. Sitähän ei ole kukaan vielä keksinyt, eihän? Ei tietenkään, se on yhtä freesi idea kuin vampyyrit. ( Ja kun googlaan seuraavan kerran, huomaan, että L.J. Smith on kirjoittanut 25-osaisen saagan zombien ja ihmisten yhteislyseosta jossakin ylimaallisen söpössä pikkukaupungissa.)

Joka tapauksessa, minua houkuttelisi kokeilla tekstiä, joka on suunnattu nuorille. Että voisin olla maailman huonoin nuortenkirjojen kirjoittaja. Haastaisin kunnolla Stephenie Meyerin. (Nyt olin ilkeä, kivittäkää minut!) Sitä paitsi, minusta tuntuu että olen yhä seitsentoistakesäinen; olen vain vangittuna kolmekymppisen ruumiiseen. Ikään kuin joku olisi lumonnut minut jollain himskatin voimakkaalla taialla. Harry Potter, tiedän, että olet siellä jossain! Mutta se, toteutanko tämän houkutuksen kutsun - ai että, miten mahtava viittaus Meyeriin, upeaa, teen täällä voitontanssiani - on toinen asia. 162-sivuinen mestariteokseni odottaa minua; kuulen sen kutsun selvemmin, se läähättää kuin susi kadun kulman takana, odottaa minua sysipimeässä että voisi hyökätä kimppuuni. Minä voin aina kääntyä. Ja mennä kahville.