.

.

lauantai 19. toukokuuta 2012

Joulupaketista kuuluvat Suvivirren soinnut


Suhteeni Cecelia Aherniin on kohtuullisen tuore - kuherruskuukausi on kuitenkin jo takana. Kun televisiosta tuli P.S. Rakastan sinua, minä katsoin sen ja pidin siitä kovasti. Silloin päätin, että hankin jonkin Ahernin kirjan käsiini. Aikaa meni hyvä tovi, ennen kuin niin kävi. Tutustuminen siirtyi ja siirtyi; Ahern kävi mielessäni usein, mutta jostain syystä en saanut tartuttua hänen kirjoihinsa. Joskus kynnys minun ja uuden kirjailijan välillä on korkea. (Minä olen tietenkin jossain ylhäisessä yksinäisyydessäni hallitsijan kullatussa tuolissani, kun taas kirjailijan matonen anelee tilaisuuttaan maan rajassa kuin Kleopatran orja.) Vihdoin viime syksynä - minulla oli se tunne pyöriessäni kirjastossa, että olin lukenut kaikki kiinnostavat kirjat - pysähdyin A:n kohdalle, ja pikku kätöseni kaivoivat esiin Sateenkaaren tuolla puolen. Odotin kipakkaa irlantilaista huumoria ja leppoisaa tarinaa, ja jotain sellaista sain, tosin en siinä mittakaavassa, jossa odotussektorini viisari väpätti. (Vertaan aina ja iankaikkisesti, aamen, kaikkia viihdekirjailijoita kirjajumalattareeni Marian Keyesiin.) Pidin Sateenkaaren tuolla puolen- kirjasta silti sen verran paljon, että olen lukenut pari muutakin Ahernin kirjaa. P.S. Rakastan sinua on yhä lukematta.

Lahja kertoo Lou Suffernista, urakeskeisestä, kiireisestä perheenisästä. Työ on hänelle kaikki kaikessa; työ on hänelle yhtä kuin aika. Vaimo ja pieni tytär ja pieni poika seuraavat häntä kuin välttämättömänä pakkona. Loun housuhiirikin on jo ehtinyt löytää paikkansa väärästä kolosta. Mutta töissä Loulla pyyhkii hyvin, joten mitä sitten vaikka perhe-elämä on rempallaan kuin purkutuomion saanut talo?

Pari viikkoa ennen joulua Louta kohtaa jonkinlainen tilapäinen empatiahäiriö; lähellä hänen työpaikkaansa istuu kerjäläinen kadun reunassa. Lou tarjoaa miehelle kahvin ja ajautuu juttusille Gabeksi itsensä esittelevän miehen kanssa. Lyhyen keskustelun aikana selviää, että Gabella on huomiokykyä kuin komisario Columbolla konsanaan. Hetken mielijohteesta Lou pestaa Gaben työpaikkansa toimiston postinjakajaksi. Pian Lou saa huomata, että Gabe ei ole pelkästään tarkkasilmäinen vaan myös vikkeläkinttuinen. Gabe tuntuu yhtäkkiä olevan kaikkialla Loun elämässä. Gabella tuntuu olevan kerrottavaa Loulle ajan käytön merkityksestä, mutta kuunteleeko Lou? Kello alkaa tikittää kuin sarjassa 24...

Olin aluksi hyvin turhautunut tämän kirjallisen lahjan - hih hih hii - parissa. Mistä himskutin Kliseisimmät kirjaideat vol.1 - opuksesta Ahern on aiheensa arponut? Trallallaa, enten tenten, teelika menten, kas, tuossapa mukavan tuore idea, kiireinen perheenisä ja laiminlyöty perhe, kirjoitanpa kirjan; näen, että neiti Ahern on tälla tavalla valinnut ainutlaatuisen ideansa ja lähtenyt sen jälkeen juoksemaan irlantilaiselle niitylle perhosten keskelle tukka palmikoituina. Toki tarinassa on mukana pieni fantasiaelementti; en oikein tiedä, mitä ajatella tästä mukafantasiasta - kyllä, aivan, mukafantasia, mikä loistelias ilmaisu; tunnen kuinka Albert Einstein myhäilee minulle pilven reunalta - toisaalta tarina olisi umpitylsä ilman sitä, toisaalta minua ärsyttää sen käyttö. Sellaista pikku, pikku fantasiaa, joka on kuin kaksi palaa suklaata suklaaholistille. Missä ovat sateenkaaria piereskelevät yksisarviset tai öisin eloon heräävät puutarhatontut ja niiden järjestämät vuosisadan pirskeet? Sateenkaaren tuolla puolen oli vielä perusviihdekirja ilman mitään söpöä kultapölyä, mutta sen jälkeen Ahern on sullonut näitä hentoisia taikasauvan pöllähdyksiä tarinoihinsa.

Myös huumori on lähes tyystin kadonnut. Sateenkaaren tuolla puolen oli melko hauska ja persoonallinen. Lahja on enimmäkseen vain tarina ilman minkäänlaisia särmiä. Ikään kuin neiti Ahernin särmät olisivat hioituneet iän myötä pois. Ahern kirjoittaa mutkat suoriksi- tyylillä, sujuvasti ja selkeästi, eikä hän takerru liikaa yksityiskohtiin; tosin hän harrastaa maisemakuvailua jonkin verran, mikä tuntuu hieman päälle liimatulta, irralliselta, sellaiselta Tulkaa kaikki Irlantiin- matkailumainokselta. Harvaan painetun tekstin hotkaisee nopeasti, ja varsinkin tämän tarinan kohdalla minulle tuli tunne kahdensadan sivun jälkeen, että hittolainen, olen lukenut tätä kirjaa 200 sivua, eikä tässä periaatteessa ole tapahtunut yhtään mitään. (Loppujen lopuksi taidan olla jonkinlainen hengenheimolainen Ahernin kanssa; tässä blogitekstissä on jo jotain kaksi miljoona merkkiä, eikä tässäkään ole tapahtunut yhtään mitään.)

Kuulostan tylyltä Ahernia kohtaan, mutta Lahja on selkeästi hänen heikoin esityksensä, siitä huolimatta, että pidin kirjan lopusta. Mutta joskus edes hyvä loppu ei riitä pelastamaan kokonaisuutta.

- Ruskeat loaferit? Lou naurahti ja katsoi Gabea aluksi hämmentyneenä, sitten vaikuttuneena, mutta pian jo huolestuneena. Kuka oli ehtinyt toimistoon ennen häntä?
- Tiedät kyllä hänet - mahtipontinen kävelytyyli. Pienet mokkatupsut heilahtavat joka askeleella aivan kuin ne tanssisivat cancania, ja hän näyttää siltä kuin heittelisi tupsuja ylös tarkoituksella. Kengissä on pehmeät pohjat, mutta ne tömähtävät maahan raskaasti. Pienet leveät jalat, ja hän kävelee jalkaterien ulkosyrjillä. Pohjat ovat aina kuluneet ulkoreunasta.
  Lou rypisti otsaansa keskittyneesti. 
  - Lauantaisin hänellä on sellaiset kengät kuin hän olisi juuri tulossa huvipurrelta.
  - Alfred! Lou nauroi tunnistaessaan kuvauksen kohteen. - Se johtuu siitä, että hän on luultavasti todellakin juuri tulossa huvi - Samassa hän vaikeni. - Onko hän jo toimistossa?         

  Alkuteos: The Gift
  Julkaistu Suomessa: 2009
  Sivumäärä: 372

  Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Hieman hengetön, satoja kertoja kerrottu tarina, jonka ylle puettu taikaviitta ei onnistu säväyttämään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti