Panemin erilaiset nuoret ja Angry Birdsit

Hän on täällä taas. Lady Irene ja hänen eeppiset tarinansa. Kuuletteko keijukaisten kuiskaukset, lohikäärmeiden siipien lepatukset, haarniskojen kitinät; tunnetteko menneiden aikojen luurankomaisten sormien otteen sisimmässänne? Hienoa. Nyt kun olemme tehneet pikavisiitin Irenen riemun ja melankolian hohdokkaaseen maahan - maahan, missä prinsessat louhivat kultaa, jättiläiset kitkevät kukkapenkkejä ja pahat noidat veisaavat kohtalokkaita virsiä - on hyvä siirtyä eteenpäin.

  Yli kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun minä tulin, näin ja voitin ensimmäisen Nälkäpelin. Toisen osan sain käsiini vasta äskettäin, vaikka olin varannut kirjan. Tässä välissä haluan lähettää lämpimiä terveisiä mainiolle kotikirjastolleni; varausmaksua ei tarvitse maksaa lainkaan nuortenkirjoista! Mahtavaa! Buah hah hah haa! Taidan varata koko nuorten osaston vain kaikkien teinien kiusaksi - anteeksi mahdolliset teini-ikäiset lukijani; rakastan teitä kaikkia - ja uiskennella kirjojen lomassa kuin Roope Ankka rahasäiliössä. Näen sieluni silmin, kuinka korpinmustatukkainen, pandameikkinen tyttö tepastelee kirjastoon hakemaan salaa - tietenkin, etteivät toiset korpinmustatukkaiset, pandameikkiset tytöt saa tietää, että hän harrastaa muutakin kuin iPhonen näpsyttelyä ja silmien räpsyttelyä - Vampyyripäiväkirjoja, mutta kohtaakin rivikaupalla tyhjiä hyllyjä. Koska kaikki kirjat ovat minulla. Minulla! Juuri tällä tavalla Irene aloittaisi maailmanvalloituksen. Epäilemättä tällä tavalla.

  Mutta koska Vihan liekit nuolevat meitä jo näin lähellä, - helkatin nainen, etkö koskaan voi olla höpisemättä miten iänikuiset Muumi-mukisi voivat (paksusti!) ja kuinka takapihan nurmikko kasvaa (sähäkästi!) - on parempi laittaa piste maailmanvalloitus suunnitelmilleni. Vaikka näin jo itseni pomppimassa kirjaston katolla kuin Klonkku, supisemassa aarteilleni, sormi huulellani kuin Dr. Evil:llä.

  Vihan liekit jatkuu siitä, mihin ensimmäisessä kirjassa jäätiin. Ensimmäistä kertaa Nälkäpelin historiassa voittajia on kaksi, neuvokas ja sisukas Katniss Everdeen sekä lempeä sydäminen Peeta Mellark. Nälkäpelin päättymisen jälkeen heitä odottaa voittajakiertue eri vyöhykkeillä - vähän niin kuin missikiertue, jossa hymyillään ja vilkutellaan yleisölle - , mutta ennen kiertuetta Panemin liskomainen presidentti Snow vierailee Katnissin uudessa ja hienossa kodissa; kodissa, jota Katniss ei tunne omakseen. Presidentti varoittaa Katnissta; hän ei ole vakuuttunut Katnissin ja Peetan suhteesta ja uhkaa ottaa kovat keinot käyttöönsä, mikäli Katniss ei saa häntä uskomaan tytön ja Peetan, ah niin ihanaan, teinirakkauteen voittajakiertueen aikana. Tytön, joka on muutenkin hämmentynyt tunteistaan - kotivyöhykkeen metsästyskumppani ja ystävä Gale on toinen hämmennyksen aiheuttaja -, pitää jatkaa näyteltyä teerenpeliä Peetan kanssa hamaan loppuun saakka. Mutta kun kiertue on ohi, ja seuraava Nälkäpeli - juhlava, 75. järjestyksessään - alkaa lähestyä, on presidentti Snow´lla todellinen ässä hihassaan. Kärsimyksen ässä, joka Katnissin ja Peetan on nostettava, halusivat he sitä tai eivät...

  Argh! Naamani näyttää Angry Birdsiltä! Toisaalta, minun perusilmeeni on sellainen aina, mutta nyt naamani näyttää tuplavihaiselta Angry Birdsiltä, sellaiselta, jonka sulat on varastettu ja nokka suljettu teipillä. Aloin lukea Vihan liekkejä kahden mainion (aikuisten) kirjan (Jumalat juhlivat öisin , Kätketty keidas) jälkeen ja huomasin noin kahden kappaleen kuluttua, miten valtava kontrasti näiden teosten välillä oli. Minusta tuntui kuin olisin saanut tuijotella 3D-televisiosta säihkyvää teräväpiirtokuvaa parin kirjan verran, ja nyt putosin takaisin maan pinnalle katselemaan rakeista, harmaata ja masentavaa kuvaa vanhasta, natisevasta televisiosta Vihan liekkien muodossa.

  Taipaleeni Vihan liekkien tietymättömällä tiellä oli turhauttavaa alusta asti. Pelkistetty, raaka tarinan taika, joka piti minua otteessaan Nälkäpelin aikana oli kadonnut kuin kallis, lukitsematon polkupyörä kaupan edustalta. Toki minä halusin tietää, miten Katnissin ja kumppaneiden käy, joten pyristelin sivulta toiselle, mikä tällaisessa nopealukuisessa rautalankakirjallisuudessa ei ollut kovin haastavaa. Muutama uusi elementti tarinaan pelasti sen, mitä pelastettavissa oli, mutta loppujen lopuksi Vihan liekeissä on toiston makua sekä juonessa että tekstissä. Kuinka monta kertaa minun pitää vielä lukea että "minun on suojeltava Peetaa" tai "minun on pelastattava Peeta"? (Minä en toista itseäni koskaan... Muumi-mukit!) Katniss lähinnä ärsytti minua, ja Peeta, josta en pitänyt ensimmäisessäkään osassa, tuntui raivostuttavan hyväntahtoiselta miespuoliselta Äiti Teresalta.

  Minä petyin. Siitä huolimatta, että kirjan takakannen lärpäkkeestä löytyi Stephen Kingin kommentti kirjasta. Itse asiassa, nuo kaksi lausetta olivat parasta, mitä tämä kirja sisälsi. Oi, miten raa´alla tuulella Lady Irene on tänään! Tunnen itseni Spartan armeijan johtajaksi. Anna anteeksi, Suzanne "sukunimesi rokkaa" Collins. Annan sinulle uuden yrityksen, sillä aina on olemassa mahdollisuus, että minä onnistuin vanhenemaan 900 vuotta parin viime kuukauden aikana, minkä takia nuortenkirjasarjasi toinen osa ei uponnut minuun. (Niin voi tapahtua Doctor Who:ssa ja Doctor Who on yhtä kuin totta.) Kyllä kirjasta löytyi jotain positiivistakin - se on jo saavutus sinällään, sillä omista teksteistäni tuollaista kullanarvoista värähdettä ei löydy millään -, sillä romantiikka lässytys ei päässyt kipuamaan pelättyihin mittoihin.

  Ulkona on alkanut sataa lunta, kun lähden Voittajien kylään päin. Sinne on kaupungin keskustorilta alle kilometrin matka, mutta se on kuin aivan toinen maailma. Se on erillinen yhteisö, ja sen keskellä on kaunis viheralue ja kukkivia pensaita. Taloja on kaiken kaikkiaan kaksitoista, ja jokainen niistä on kymmenen kertaa lapsuudenkotini kokoinen. Yhdeksässä talossa ei ole koskaan asuttu. Kolme muuta kuuluvat Haymitchille, Peetalle ja minulle. 
  Minun perheeni ja Peetan talot hehkuvat lämmintä elämää. Ikkunoissa on valo, piipuista nousee savua, ulko-ovet on koristeltu kirkasvärisillä tähkillä lähestyvän sadonkorjuujuhlan kunniaksi. Haymitchin talo sen sijaan näyttää autiolta ja laiminlyödyltä, vaikka talonmies pitää siitä huolta. Valmistaudun tunkkaisuuteen jo ulko-ovella ja menen sisään.

  Alkuteos: Catching Fire
  Julkaistu Suomessa: 2010
  Sivumäärä: 354


  Tämä kirja saa: Yksi ja puoli kirjanmerkkiä. Tätä kirjaa lukiessa tuli huutava ikävä Harry Pottereita. Collinsin riisuttu kirjoitustyyli tuntui nyt töksähtelevältä, ja kun tarina ei tarjonnut juuri mitään uutta, lukukokemus jäi köykäiseksi.  

   

  

  

Flindiana Jonesin paluu Eedeniin

Koska blogini nimessä esiintyy myös maaginen sana "kahvi", minä olen päättänyt jakaa teille kahvireseptin. Kahvi, tuo nestemäinen musta kulta, jolla ei ole mitään tekemistä Lähi-Idän kanssa.

Punahilkkakahvi á la Irene 

1. Keitä hyvää kahvia.

2. Valitse punainen muki tai jokin punaista mukia etäisesti muistuttava muki.

3. Kaada kahvia mukiin.

4. Lorauta maitoa tai muuta haluamaasi lantrinkia joukkoon tai ole lorauttamatta.

5. Nauti seikkailukirjan parissa. 

  Voin rehellisesti luvata, että ette tule saamaan yhtä hyvää kahvia yhdestäkään Starbucksista tai vastaavasta kahvimestasta. On olemassa eräs paikka, josta on teoreettisia mahdollisuuksia saada tämän seikkailunhaluisen Punahilkkakahvin tasoista kahvia; se on tietenkin Stephen Kingin Floridan huvilan patio. Pannu kuumaa kahvia, auringonlasku, meriveden liplatus, joukko flamingoja suorittamassa iltajoogaansa pitkät kaulat ja jalat mitä eriskummallisimmissa asennoissa - en ole varma, viihtyvätkö flamingot rannoilla vai ovatko ne enemmänkin kaupungissa viihtyvää Miami Vice -tyyppiä - ja itse herra King kertomassa uusimpia kuulumisiaan. (En ole myöskään varma, onko herra Kingin Floridan kortteeri edes meren rannalla; ehkä se on jossain keskellä Evergladesin suoaluetta; hauska pikku koppero, joka on päällystetty krokotiilin nahalla.) Hmm. Voi olla, että sieltä saa parempaa kahvia. Voi olla, mutta ottakaa huomioon, että siihen on häviävän pieni mahdollisuus.  

  Mutta ennen kuin alan taas rönsyillä kuin muratti ja kertoa päättömiä King-tarinoitani - Kumbayaa, leiritulta, kirkkaita tähtia ja kuninkaallisia ajatuksia! -  ajattelin pureutua Kätkettyyn keitaaseen. Tutustuin Paul Sussmaniin jo vuonna 2003 Kadonneen armeijan myötä ja myös Temppelin salaisuus on luettuna. Ilokseni löysin edellisellä kirjastoreissullani Kätketyn keitaan hyllystä - tunsin itseni vähintäänkin David Livingstoneksi tai Lara Croftiksi vaativassa kirjaston maastossa; sala-ansoja, nuolia, vyöryviä kiviä joka puolella! - ja otin sen hellään huomaani.

  Totutusti Sussmanin teoksessa lähdetään matkaan lyhyellä välähdyksellä kaukaa menneisyydestä - siis todella kaukaa, ei viime viikosta, vaikka se voi tuntua olleen iäisyys sitten - omituisen pappijoukkoitsemurhan - mikä sana! - muodossa, sitten hypätään hetkeksi kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle todistamaan pienlentokoneen mystistä katoamista. Seuraavaksi ollaan nykyhetkessä - aikamatkailu kirjan sivuilla voi olla päihdyttävää puuhaa; tuntuu kuin olisin lennähtänyt Tardiksella nykypäivään - ja tilanteessa, jossa Freya Hannenin isosisko on hylännyt maallisen tomumajansa. Freya lähtee Egyptiin saattamaan siskonsa viimeiselle matkalleen, missä hänen epäilyksensä heräävät: Tekikö Alex sittenkään itsemurhan? Mitä kaikkea Alexin aavikkotutkimustyöhön liittyi? Kuvioihin ilmestyy pian Flin Brodie, näpsäkkä egyptologi, jonka kanssa Freya, tuo taitava kalliokiipeilijänainen, ajautuu yhä syvemmälle aavikon arkeologisiin salaisuuksiin, vaaran läähättäessä niskaan kuin raivotautinen koira...

  Sussman kirjoittaa viihdyttäviä ja mielenkiintoisia trillereitä. Ne ovat sujuvia ja liukkaita kuin ankeriaat, eikä tylsää hetkeä tule missään vaiheessa. Sussman viljelee paljon teknisiä termejä ja muuta hepreaa (lähinnä arabiaa) niin että kirjaa lukiessa tuntuu, että pitäisi olla vähintään egyptologi ja arabian kielen opettaja - joita minä onneksi olen molempia - , mutta ei hätää, kirjan takaosasta löytyy avuksi lähes parikymmensivuinen sanasto. Kirjan sivut tihkuvat eksotiikkaa; aavikkoja, kuumuutta, pyramideja, keitaita ja beduiineja vilisee tekstissä aivan kuin arkipäiväisiä asioita. Sussmanilla on hengästyttävä taito kuvailla maisemia; vahva trillerin kertoja on muutakin kuin pelkän suoraviivaisen toiminnan ammentaja. Hienoinen englantilainen sarkasmi pilkahtelee ajoittain, ja se jos mikä, ilahduttaa minua aina. Seikkailuelokuvista tuttu romantiikkahuttu -  miten lyyristä! - on jätetty minimiin, luojan kiitos, sillä mikään ei ärsytä niin paljon kuin sankaripariskunnan intohimoinen suutelu kolme sekuntia ennen kranaatin räjähdystä tai verenhimoisen zombilauman laahustaessa kulman takana.

  Kahdessa aikaisemmassa Sussmanin kirjassa yhtenä päähenkilönä esiintynyt komisario Yusuf Khalifa tekee Kätketyssä keitaassa lyhyen vierailun. Häntä ei jää loppujen lopuksi kaipaamaan. Vaikka Freya Hannen ja Flin Brodie tuntuvat olevan jonkinlaisia yli-ihmisiä, on heilläkin painolastinsa. Ärsytysmittarin heilahtelut jäävät alhaisiksi.

  Paul Sussman poistui keskuudestamme alavimmille taivaan aavikoille alkukesästä. Harmi. Todella harmi. Niin mainio kirjailija.

  He lensivät matalalla, vain muutaman sadan metrin korkeudella. Ilma oli siellä yhä lämmintä, mutta viileämpää kuin maan pinnalla ja se hyväili hänen kasvojaan ja ylävartaloaan aivan kuin niitä olisi löyhytetty jättimäisellä hiustenkuivaajalla. Aavikko ulottui silmänkantamattomiin kaikissa ilmansuunnissa - valtava, armoton kivi-ja hiekkaerämaa, lähes ylimaallinen kaikessa karuudessaan. Oli aivan kuin heidät olisi kiidätetty toiseen maailmaan tai toiseen aikaan: käsittämättömän kaukaiseen aikaan, jolloin elämä oli tyystin kuihtunut ja jäljellä oli enää maapallon paljas luuranko. Maisemassa oli jotain kauhistuttavaa, hämmentävää, kilometri kilometrin jälkeen pelkkää elotonta, polttavan kuumaa autiutta. Mutta myös jotain kaunista, henkeäsalpaavan kaunista, sillä korkealle kohoavat dyynit ja arvoitukselliset kivimuodostumat olivat niin loisteliaita, että niiden rinnalla kaikki ihmiskäden hienoimmatkin jäljet vaikuttivat ankeilta ja mitättömiltä. Ja vaikka maisema näytti täysin kuolleelta, mitä kauemmas he lensivät, sitä enemmän Freyasta tuntui, että asianlaita oli toisin. Että aavikko oli omalla tavallaan elävä: suunnattoman suuri aistiva olento, jonka vaihtelevat värit - ensin vaaleankeltaiset, seuraavassa hetkessä räikeänpunaiset, paikoin sokaisevanvalkoiset ja synkänmustat - antoivat viitteitä sen muuttuvista mielialoista ja ajatuksista. Yhtä lailla sen erilaiset muodot ja rakenteet - sorakentille laskeutuvat lentohiekkakinokset, kivisiksi kukkuloiksi kohoavat suolatasangot - saivat aikaan hermostuttavan vaikutelman, että maisema liikkui, laajentui ja pingottui, pullisteli lihaksiaan. 

  Alkuteos: The Hidden Oasis
  Julkaistu Suomessa: 2011
  Sivumäärä: 509

  Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Nautin suunnattomasti Kätketyn keitaan seurasta. Historia, myytit ja nykypäivä yhdistyvät tässä seikkailukirjojen aateliin kuuluvassa kirjassa kompaktiksi paketiksi.                       

   

Jossittelun lyhyt oppimäärä

Urani bloggaajana on saanut hämmästyttävän käänteen: minut on haastettu. Olen muutaman päivän odotellut haastemiehen ilmestymistä oveni taakse - herrasmiestä, jolla on liituraitapuku, monokkeli ja silinteri -, mutta sellaista ei ole näkynyt. Joten, olen tehnyt rohkean päätelmän, että minun täytyy toteuttaa tämä haaste ilman kongreettista interventiota. Ja, olen myös ajatellut, että haasteen katkaiseminen on sama kuin kiertokirjeen katkaiseminen - minä olin muuten aina se, johon kiertokirjeet tyssäsivät silloin pimeällä keskiajalla; olen ansainnut sitä kautta satojatuhansia vuosia epäonnea - eli minulla on pieni pelko selkäytimessäni, että saisin vielä yhden vuoden lisää satojentuhansien vuosien kurjuudelle, mikä olisi tietenkin sangen pöyristyttävää.

Haluan muistuttaa, että kirjahyllyssäni on aukkoja kuin kalahaavissa - tai sivistyksessäni. Totta puhuakseni, aivan kuten kenellä tahansa itseään kunnioittavalla kirjabloggaajalla, minulla ei ole kirjahyllyä lainkaan. Jouduin lainaamaan hiukan lapsuudenkotini kirjatarjontaa.

Jos olisin harrastus,

olisin Lukupiiri.

Jos olisin vastakohta, 

olisin Tarinan toinen puoli.

Jos olisin piilossa,

olisin Yllä meren, alla kiven.

Jos olisin hetki,

olisin Myrskyn jälkeen.

Jos olisin pala historiaa,

olisin Viimeinen temppeliherra.

Jos olisin pahuus,

olisin Enkelintappaja.

Miten loisteliasta. Kuten olemme jo aikaisemmin todenneet, runous ja Irene ovat kuin majakka ja perävaunu, Romeo ja Julia, sotilas ja urheus, Kaunotar ja Kulkuri. Ilokseni voin myöntää, että syntymästäni asti jatkuneet säännölliset runokylvyt eivät ole menneet hukkaan. Äitini puhui minulle pelkästään runoilemalla. Toisinaan hän myös lauloi oopperaa, mutta se onkin jo toinen tarina. Irenen runosuonet hehkuvat kuin fosfori ihon alla; ne mutkittelevat, yhtyvät ja loitontuvat muodostaen taiteellisen hämähäkinverkon, jonka jokainen säie on tarkoituksellinen, ennalta määrätty. Runous on kohtaloni. Minä suorastaan olen runous. 

Valokuvat ovat käsialaani, ja kuten näette, ne ovat otettu viisituhatta euroa maksavalla järjestelmäkameralla. Tiedän, kuvat ovat kertakaikkisen hienoja, mutta se johtuu vain siitä, että salainen aviomieheni Russell James auttoi minua. Niin, ollakseen aviomieheni, pitää osata olla salainen. Minun aviomiehenäni olo on yhtä salaista, tärkeää ja vaarallista kuin James Bondin seikkailut.

Sain Rachellelta tämän Kesähaasteen: Jos olisin... , johon vastataan kirjojen nimillä. Alkulauseet voi poimia muiden blogeista tai omasta päästään. Kuvat ovat toivottavia. Ei muuta kuin haastamaan vähintään kolme muuta! Kiitokset Rachellelle!            

Haastan edelleen Disan, Anun ja Viltsun. 

  

 

Jumalattaret sheivaavat milloin vain

Hallelujaa! Sivistys on iskeytynyt Ireneen kuin meteoroidi ilmakehään; se roihuaa sydämessäni kuin metsäpalo, jota ei edes komea palomies pysty sammuttamaan; sivistyksen ikuisen tulen jälki on korventunut ihoni alle kuin polttomerkki. Tehkäämme kunniaa tälle hämmentävälle saavutukselle; polvistukaamme kuin sotilaat, jotka odottavat ritariksi lyömistä.

  Koska latinankielinen Sinuhe Egyptiläiseni joutui mystisen kaappauksen uhriksi - epäilen erästä kylähullua, joka luulee olevansa muumio - minun piti tehdä kompromissi sivistämiseni suhteen ja päädyin menemään sieltä, mistä aita on matalin. (Sillä sen minä osaan tehdän mainiosti! Jippii! Olen hallitseva matalan aidan ylittämisen maailmanmestari. Se on vaativa laji, toden totta. Valmistauduin koitokseen seitsemän viikon korkean paikan leirillä K2:n huipulla. Leirin jälkeen aidan ylitys sujui kuin baletti.) Minä en ole ollut hurjassa nuoruudessani arvostettujen klassikoiden suuri ystävä, vaan ne ovat jääneet lukematta yksi toisensa perään, mutta viime aikoina, nyt kun hurja nuoruus on takana ja keski-iän kivinen tie piakkoin edessä, olen alkanut tuntea mielenkiintoa tutustua joihinkin klassikoihin. Jumalat juhlivat öisin oli ollut jo pitkään mielessäni; se kuulosti kirjalta, jonka parissa saattaisin viihtyä. Ja niin, kuluvan heinäkuun alkupäivinä, jotain maagista tapahtui - enkelit lauloivat kuorossa hallelujaa kirjaston katolla kultaisten auringon säteiden muodostamassa kehässä - ja Irene tarttui Donna Tarttin kirjaan.

  Jo kirjan ensimmäisessä lauseessa selviää, että eräs kirjan päähenkilöistä tulee kuolemaan. Jumalat juhlivat öisin ei ole perinteinen murhamysteeri, jossa syyllistä pantataan viimeisille sivuille asti, vaan se on kuin käänteinen rikosromaani; teon kliimaksi paiskataan kasvoille heti kättelyssä kuin kylmä rätti. Mutta se ei olekaan tarinassa olennaista; tarinan merkityksellisyys piilee pinnan alla.

  Richard Papen on parikymppinen, rahaton nuori mies Kaliforniasta, joka hetken mielijohteesta päätyy opiskelemaan itärannikolle Vermontiin idylliseen Hampden Collegeen. Englannin kirjallisuutta ja muinaiskreikkaa opiskelleena, Richard onnistuu pääsemään hurmaavan kreikanopettajan Julian Morrowin pieneen viiden hengen ryhmään, joka on eristäytynyt muusta yliopistosta. Henry Winter, Francis Abernathy, Charles ja Camilla Macaulay sekä Bunny Corcoran muodostavat hillityn, nerokkaan, eksentrisen ja eteerisen joukon, jota Bunnyn hieman rehvakkaampi käytös rikkoo; he ovat kuin muutaman maalipisaran roiskeen pinnalleen saanut tyylikäs taidemaalaus, jota Richard katselee etäältä. Mutta kun opiskelut alkavat, Richard ystävystyy opiskelutovereidensa kanssa, ja yhtäkkiä hän on osa tiivistä porukkaa; hänestä tulee osa maalausta, johon taidemaalari on lisännyt vielä yhden kohteen teoksen kuivumisen jälkeen.

  Kuukausien kuluessa ystävykset viettävät alkoholin huuruisia ja savukkeen hämyisiä - ollakseen niin himputin fiksua porukkaa nämä nuoret juovat ja polttavat todella paljon! - viikonloppuja Franciksen tädin omistamassa kartanossa kaupungin ulkopuolella. Richard on etääntynyt omasta perheestään, ja tuntee saavansa uuden perheen elitistinuorten keskeltä. Sitten tapahtuu jotain; rikos, johon osa porukasta syyllistyy bakkanaalin, villin ja kokeilunhaluisen juhlinnan aikana, mutta joka onnistutaan pitämään salassa ulkopuolisilta. Tästä tapahtumasta kehittyy ystävysten todellinen koetinkivi, kulminaatiopiste, jonka ympärillle punoutuu salamyhkäisyyden verkko. Saako joku tietää? Keneen voi luottaa? Murtuuko joku paineen alla? Ja jos niin, kuinka pitkälle he ovat valmiina menemään pitääkseen maineensa tahrattoman puhtaana?    

  Olen hyvin iloinen, että luin tämän kirjan. Tartt kirjoittaa ytimekkäästi, vetävästi, mutta samaan aikaan hengästyttävän hienosti, taiteellisesti, olematta kuitenkaan falski. Jäin muutaman kerran, varsinkin kirjan alussa, hymyilemään typerä virne kasvoillani, kun olin lukenut jonkin upean metaforan tai lumoavasti kootun lauseen. Mahtavaa, Donna Tartt! Jumalat juhlivat öisin on mainstreamia, jossa on ripaus korkeakirjallisuutta, sopivaa sellaista, joka ei ala ärsyttää minua. Tarttin ote tekstiinsä on myös jollain lailla kylmä, viileä, cool, enkä tarkoita tällä mitään negatiivista, vaan välillä kirjassa esiintyvien hahmojen välinpitämättömyys tapahtumia kohtaan oli suorastaan huvittavaa, tyyliin "harakka raakkui minulle aamulla rakkauden tunnustuksen kiinaksi" johon joku olisi saattanut reagoida vastaamalla "ai, mennäänkö kahville?". Tartt ei ole unohtanut huumoria muutenkaan, sillä tekstirivien joukkoon on eksynyt muutama käsky kohottaa suupielet ylöspäin, ja ne toimivat.

  Jumalat juhlivat öisin on loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin rikostarina; se on psykologinen kurkistus itsekkäiden nuorten ihmisten elämään, elämään, jossa syyllisyys ja eräänlainen huolettomuus kulkevat käsi kädessä. Kirja on kuin pitkä analyysi ihmisen moraalista, tai lähinnä sen osittaisesta puutteesta. Teksti vangitsee, se sieppaa mukaansa ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

  Muistojen kronologinen setviminen on mielenkiintoista puuhaa. Muistoni tuosta syksystä ennen ensimmäistä maalla vietettyä viikonloppua ovat etäisiä ja epäselviä; siitä eteeenpäin ne piirtyvät ilahduttavan terävinä. Juuri tuolloin siihen asti tuntemani jäykät nuket alkavat haukotella ja herätä eloon. Kesti kuukausia ennen kuin uutuuden hohto ja salaperäisyys, joka esti minua näkemästä heitä kovin objektiivisesti, haihtui kokonaan - vaikka todellisuus olikin paljon mielenkiintoisempi kuin mikään idealisoitu versio - mutta juuri tässä kohtaa he muistoissani lakkaavat olemasta täysin vieraita ja alkavat ensimmäistä kertaa esiintyä hahmossa joka jo muistuttaa paljon heidän todellista minäänsä. 
  Minä vaikutan itsekin hieman vieraalta näissä varhaisissa muistikuvissani: tarkkaavaiselta ja vastahankaiselta, oudon hiljaiselta. Koko ikäni ihmiset ovat pitäneet ujouttani umpimielisyytenä, hienosteluna, jonkinlaisena pahantuulisuutena. "Lakkaa näyttämästä noin ylimieliseltä!" isä saattoi huutaa minulle kun söin, katselin televisiota tai muuten puuhailin omiani. Mutta tästä kasvojeni rakenteesta (sitä se minusta itse asiassa on, suupielen taipumusta painua alaspäin, ei sillä ole juuri mitään tekemistä mielialojeni kanssa) on ollut yhtä usein hyötyä kuin haittaa. Monta kuukautta sen jälkeen kun tutustuin noihin viiteen, sain yllätyksekseni tietää että he olivat olleet yhtä ymmällään minusta kuin minä heistä. 

  Alkuteos: The Secret History
  Julkaistu Suomessa: 1993
  Sivumäärä: 552


  Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Kiehtova teos, jossa tärkeintä ei ole määränpää, vaan matka. Tarina alkaa hieman laahata loppua kohden, joten siitä putoaa yksi kirjanmerkki. Silti kerrassaan hieno esikoisromaani.

  
       

Madame Irenen Hall of fame

Minä olen vihdoin ja viimein tullut siihen tulokseen, että Irenen on aika listautua. On aika listautua, liittyä pörssiin kuin Facebook ja flopata yhtä tyylikkäästi. Sitä paitsi, teistä jokainen ansaitsee päiväänsä piristysruiskeen, jonka seuraava lista tulee teille sohaisemaan suoraan suoneen. Sillä minä tiedän, ettei listani ole mikään kirjallisuuskriitikon unelma, mutta toisaalta, miksi lähtisin väittämään jotain sellaista, mitä en ole?

 Olen valinnut yhden kirjan kirjailijaa kohden. Sillä listaa, joka vilisisi Stephen Kingiä - lupaan tehdä sellaisen erikseen - olisi aika yksitoikkoista lukea. Tässä ne ovat, kymmenen kirjaa - hyvä on, niitä on enemmän kuin kymmenen, koska mukana on kirjasarjoja -, jotka ottaisin mukaan autiolle saarelle, ja siellä ne pelastaisivat henkeni. Ne pelastaisivat henkeni erinomaisuudellaan, ja lopulta, kun olisin yhtä hullu kuin Tom Hanks elokuvassa Cast Away-Tuuliajolla, minä polttaisin kirjat nuotiolla ja niistä nouseva savu kieppuisi ilmaan; savu muodostaisi korkealle ilmaan kirjaimet SOS, ne eivät haihtuisi vaan liikkuisivat tuulen mukana yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, kunnes qatarilainen prinssi - hän olisi pelaamassa helikopteripooloa - huomaisi ne ja tulisi pelastamaan minut. Sitten hän ostaisi minulle uudet kirjat. Kyllä, näin minun autiosaari kokemukseni menisi.

Tässä ne ovat. Vapaasti naurettavissa.

1. Stephen King: Musta torni-sarja 

  Revolverimies

  Kolme korttia pakasta

  Joutomaa

  Velho

  Callan sudet

  Susannan laulu

  Musta Torni 

  Toivottavasti ette satuttaneet peppuanne tuolilta pudottuanne tämän kertakaikkisen yllättävän ykkössijan myötä. Musta torni on käsite. Se on kokemus. Se on huvipuisto ja paratiisi kirjan muodossa. Kirjoja lukiessa ei ole pelkkä lukija. Tarinassa on mukana. Kun on lukenut seitsemän kirjaa, tarinasta ei halua poistua, vaan sen haluaa aloittaa saman tien uudelleen. Ka on pyörä. Rakastan Kingiä, rakastan Mustaa tornia; se on minun pyhä kirjoitukseni. Musta torni kohoaa listani kärkeen ylivoimaisella erolla. Jos Musta torni olisi pikajuoksija, se olisi Usain Bolt. Luin kirjasarjan pari vuotta sitten.

 2. Yann Martel: Piin elämä

  Piin elämä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen yhdeksän vuotta sitten. Ihanan erilainen kirja. Kirja, joka yllätti minut täysin. Kirja, jonka muistaa vuosienkin jälkeen. Kirjan kansikuva kertoo kaiken oleellisen. Siinä on meri, siinä on poika, siinä on tiikeri. 

3. C.S. Lewis: Narnian tarinat   
    

  

 

  Velho ja leijona

  Prinssi Kaspian

  Kaspianin matka maailman ääriin

  Hopeinen tuoli

  Hevonen ja poika

  Taikurin sisarenpoika

  Narnian viimeinen taistelu 

  Narnian tarinat. Syvä huokaisu. Luin muksuna kaikki mahdolliset Viisikot, Salaisuudet, Seikkailut, Neiti Etsivät, Tiinat, Kolmet Etsivät ja niin edelleen, mutta mikään ei vetänyt vertoja Narnialle. Voi sitä tunnetta, kun Lucy löysi metsän vaatekaapista! Olin lumoutunut. Mikä parasta, lumous ei ole haihtunut. Narnia on yhä läsnä. Olen lukenut kirjasarjan ainakin kahteen kertaan, mutta "aikuisena" en kertaakaan. (Siitä, että olenko minä aikuinen, voidaan olla montaa mieltä.) Minulla on vakaa aikomus palata tämän maagisen kirjasarjan pariin aikuisin silmin.   

4. Virginia Andrews: Dollanganger - sarja        

Pimeyden kukat

Koston terälehdet

Verenpunaiset okaat

Menneisyyden siemenet 

  Joskus alle parikymppisenä kyselin kirjekaveriltani - huh, kirjekaverilta, muistatteko vielä sellaiset? Ne olivat jossain siinä pyykkilautojen ja veivattavien puhelimien välissä - kirjavinkkejä. Hän ehdotti minulle Virginia Andrewsia, ja minä tyttö tottelin. Aloitin Dollanganger- sarjalla - sormeni haluavat muuten koko ajan kirjoittaa doppelganger - ja luin kaikki neljä kirjaa lyhyen ajan sisällä. Olin hämmentynyt ja mykistynyt. Outo tarina imi minut mukaansa kuin pölynimuri; siellä minä sätkin yhtenä pölyhiukkasena Andrewsin pölypussin seinämässä, eikä minulla ollut minkäänlaista halua päästä pakoon.   

5. J.K. Rowling: Harry Potter- sarja

Harry Potter ja viisasten kivi

Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Harry Potter ja Azkabanin vanki
Harry Potter ja liekehtivä pikari

Harry Potter ja Feeniksin kilta

Harry Potter ja puoliverinen prinssi

Harry Potter ja kuoleman varjelukset 

Minä olin kertakaikkisen kunnollinen isosisko ja ostin pikkusiskolleni joululahjaksi ensimmäisen Harry Potterin yli kymmenen vuotta sitten. Siskoni oli kova lukemaan, mutta jostain syystä hän ei ollut kiinnostunut koko Potterista. Minä olin se, joka luki kirjan ensimmäisenä. Minä pidin kirjasta kovasti, vaikka olin jo ennättänyt ohittaa myöhäisteini-iän, ah, niin viehättävät vuodet. Lopulta siskonikin vakuuttui, ja kappas, olimme molemmat Potter-suossa, josta emme päässeet kuiville moneen vuoteen. 

6. Dean Koontz: Salainen muisti

Aloin lukea Koontzia silloin aikojen alussa - lentoliskot viuhahtelivat ilmassa ja stegosaurukset rouskuttivat koivun lehtiä - Kingin ohella, ja yhtäkkiä huomasin, että Koontz oli lumonnut minut täysin. (Sittemmin on käynyt hieman toisinpäin, jos ette ole sattuneet huomaamaan.) Luin kaikki mahdolliset Koontzit, joista pidin lähes poikkeuksetta, mutta Salaisen muistin häkellyttävä psykologinen paine on maalautunut sieluni maisemaan kuin viikset Mona Lisaan. 

7. Dave Pelzer: Pimeän poika 

Olen lukenut huikean kirjallisen urani aikana - kyllä, se alkoi kun olin seitsemänvuotias ja luin ensimmäisenä Odysseian - hyvin vähän elämäkertakirjoja. Minä puikahdan mieluummin fiktiiviseen maailmaan, mutta Pimeän pojan luin aikoinaan tuoreeltaan, ja se teki viiltävän ahdistavan vaikutuksen, joka väräjää yhä ihoni alla kuin kynttilän liekki.                                                           

8. Sidney Sheldon: Timanttidynastia

Voi Sidney Sheldon sentään! Siinä oli kirjailija, joka osasi veivata minut kebabkioskille. Nuoruudessani kahlasin läpi Sheldonit tarkasti kuin kaislikon sammakoista ja nautin joka hetkestä. Olisin voinut valita yhtä hyvin jonkin toisenkin Sheldonin tälle listalle, mutta päädyin Timanttidynastiaan, koska se yhdistää kiehtovasti historiaa ja juonittelua.

 9. Dan Brown: Da Vinci-koodi

Sanokaa mitä sanotte, mutta minut Da Vinci-koodi hurmasi. Se oli jännittävä trilleri, mutta samaan aikaan se sisälsi mielenkiintoista historiallista faktaa, toki sekoitettuna silkkaan fiktioon. Se piti otteessaan kuin domina nahkahousuisen naapurin Erkin kaulapannasta. Da Vincin-koodin innoittamana luin monia samankaltaisia - luen yhä toisinaan - mysteerejä, mutta yksikään ei ole yltänyt tämän teoksen rinnalle, jota pidän palapeliromaanien aateliston kirkkaana ruhtinaana.    

10. Marian Keyes: Hurmaava mies

Koska olen myös niin sanotun hömppäkirjallisuuden suurkuluttaja - voi pahkura, kuinka inhoan määrettä hömppäkirjallisuus, ikään se olisi täysin toisarvoista verrattuna ah niin mahtavaan subliimiin kirjallisuuteen - en voinut jättää listaltani pois kirjajumalatartani Marian Keyesia. Hänen kaikki kirjansa ovat vähintäänkin hyviä, ja pari kesää sitten Hurmaava mies nauratti ja kosketti yhtä aikaa, ja siitä täytyy antaa pisteet - 12 points goes to Marian Keyes! -, sillä minua on vaikea saada nauramaan kirjan sivujen kautta.

Tämä lista on pitkälti näppituntumalla heitetty tyyliin "mitkä kirjat ovat jääneet vuosien varrella kirjamuistojeni huipulle liehumaan kuin vuorenvalloittajan lippu" ja tässä on lopputulos. On huomioitavaa, että osan kirjoista olen lukenut vuosia sitten, joten pieni epäilys kalvaa, vaikuttaisivatko ne yhtä syvästi tänä päivänä luettuna. Mutta luotan siihen, että Irenen nerokas pää on ollut nerokas jo tuolloin vuosia sitten!

Kiitos ja kumarrus. Tervetuloa uudelleen. Pimpeli pom.

P.S. Himputti! Sisäinen Lisbeth Salanderini ei ymmärrä, miksi joidenkin sanojen väliin on tullut pidempi väli; tämä ei ole mikään itseni lisäämä kikkaileva taidepaussi. Hmm, toisaalta, ehkä se onkin, koska olen niin uskomattoman eksentrinen.       

Irene ja runous kulkevat käsi kädessä auringonlaskuun

Asiat ovat sillä lailla, että Irene, tuo sanataiteen ikuinen lupaus, on päättänyt työntää lusikkansa kirjankansirunojen värikkääseen soppaan. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, pitäisikö minun ensin käydä heittämässä ulkona jonkinlainen rituaalitanssi blogijumalille kuin poppamies sateelle, tai saada kirjattuna kirjeenä haaste jostain oikeustalolta, ennen kuin saisin näin tehdä - minä kun en ole varsinaisesti mikään pioneeri bloggailun kiehtovassa lajissa -, mutta aion ottaa riskin. Jään odottamaan äkäisten blogipoliisien, ÄBP:n ovelle koputtamista.

  Kuten jo aikaisemmin on käynyt ilmi, minä en omista kovinkaan montaa kirjaa. Yllä olevassa kuvassa ovat paria kirjaa vaille kaikki kirjani! Mutta ylpeänä ilmoitan, että tällä viikolla ostin yhden pokkarin; - se oli tarjouksessa ja itki minulle kuin koiranpentu eläinkaupan ikkunasta, että se pitäisi viedä kotiin - se ei tosin ole mukana yllä olevassa kasassa, koska haluan pitää teitä piinaavassa jännityksessä. Ettekö te olekin aivan mielettömän jännittyneitä? Vähän kuin odottelisitte viimeisen lottonumeron kuuluttamista sen jälkeen kun kaikki edelliset numerot ovat natsanneet kohdalleen? Saatte kestää tätä viikkotolkulla, sillä taidan lukea viimeisimmät lainaamani kirjaston kirjat ennen pikkupokkariani. Buah hah haa, minulla on kaikki valta! Hieron täällä sormiani yhteen kuin Mr. Burns. Loistavaa!

  Tässä se tulee. Pitäkää penkeistänne kiinni. Hengittäkää syvään. Tuntekaa runous. Antakaa sen vallata sielunne kuin oopiumi. Toivottakaa euforia tervetulleeksi.

          Tuiki, tuiki tähtönen, kuvun alla.
          Kuuleeko kukaan?
          Hurmaava mies, viimeinen temppeliherra. 
          Haluan Harry Winstonin.
          Murtamaton linnake, kadonnut symboli.
          Tarinan toinen puoli.   

  Näin. Irene on puhunut. T.S. Eliot ei ainoastaan kääntynyt haudassaan, vaan nousi ylös maan uumenista ja aplodeerasi ja palasi sitten tyytyväisenä takaisin ikiuneen.

  P.S. Se, että kuvassa näyttäisi olevan useampi Marian Keyes, on pelkkä optinen näköharha.