.

.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Jumalattaret sheivaavat milloin vain



Hallelujaa! Sivistys on iskeytynyt Ireneen kuin meteoroidi ilmakehään; se roihuaa sydämessäni kuin metsäpalo, jota ei edes komea palomies pysty sammuttamaan; sivistyksen ikuisen tulen jälki on korventunut ihoni alle kuin polttomerkki. Tehkäämme kunniaa tälle hämmentävälle saavutukselle; polvistukaamme kuin sotilaat, jotka odottavat ritariksi lyömistä.

  Koska latinankielinen Sinuhe Egyptiläiseni joutui mystisen kaappauksen uhriksi - epäilen erästä kylähullua, joka luulee olevansa muumio - minun piti tehdä kompromissi sivistämiseni suhteen ja päädyin menemään sieltä, mistä aita on matalin. (Sillä sen minä osaan tehdän mainiosti! Jippii! Olen hallitseva matalan aidan ylittämisen maailmanmestari. Se on vaativa laji, toden totta. Valmistauduin koitokseen seitsemän viikon korkean paikan leirillä K2:n huipulla. Leirin jälkeen aidan ylitys sujui kuin baletti.) Minä en ole ollut hurjassa nuoruudessani arvostettujen klassikoiden suuri ystävä, vaan ne ovat jääneet lukematta yksi toisensa perään, mutta viime aikoina, nyt kun hurja nuoruus on takana ja keski-iän kivinen tie piakkoin edessä, olen alkanut tuntea mielenkiintoa tutustua joihinkin klassikoihin. Jumalat juhlivat öisin oli ollut jo pitkään mielessäni; se kuulosti kirjalta, jonka parissa saattaisin viihtyä. Ja niin, kuluvan heinäkuun alkupäivinä, jotain maagista tapahtui - enkelit lauloivat kuorossa hallelujaa kirjaston katolla kultaisten auringon säteiden muodostamassa kehässä - ja Irene tarttui Donna Tarttin kirjaan.

  Jo kirjan ensimmäisessä lauseessa selviää, että eräs kirjan päähenkilöistä tulee kuolemaan. Jumalat juhlivat öisin ei ole perinteinen murhamysteeri, jossa syyllistä pantataan viimeisille sivuille asti, vaan se on kuin käänteinen rikosromaani; teon kliimaksi paiskataan kasvoille heti kättelyssä kuin kylmä rätti. Mutta se ei olekaan tarinassa olennaista; tarinan merkityksellisyys piilee pinnan alla.

  Richard Papen on parikymppinen, rahaton nuori mies Kaliforniasta, joka hetken mielijohteesta päätyy opiskelemaan itärannikolle Vermontiin idylliseen Hampden Collegeen. Englannin kirjallisuutta ja muinaiskreikkaa opiskelleena, Richard onnistuu pääsemään hurmaavan kreikanopettajan Julian Morrowin pieneen viiden hengen ryhmään, joka on eristäytynyt muusta yliopistosta. Henry Winter, Francis Abernathy, Charles ja Camilla Macaulay sekä Bunny Corcoran muodostavat hillityn, nerokkaan, eksentrisen ja eteerisen joukon, jota Bunnyn hieman rehvakkaampi käytös rikkoo; he ovat kuin muutaman maalipisaran roiskeen pinnalleen saanut tyylikäs taidemaalaus, jota Richard katselee etäältä. Mutta kun opiskelut alkavat, Richard ystävystyy opiskelutovereidensa kanssa, ja yhtäkkiä hän on osa tiivistä porukkaa; hänestä tulee osa maalausta, johon taidemaalari on lisännyt vielä yhden kohteen teoksen kuivumisen jälkeen.

  Kuukausien kuluessa ystävykset viettävät alkoholin huuruisia ja savukkeen hämyisiä - ollakseen niin himputin fiksua porukkaa nämä nuoret juovat ja polttavat todella paljon! - viikonloppuja Franciksen tädin omistamassa kartanossa kaupungin ulkopuolella. Richard on etääntynyt omasta perheestään, ja tuntee saavansa uuden perheen elitistinuorten keskeltä. Sitten tapahtuu jotain; rikos, johon osa porukasta syyllistyy bakkanaalin, villin ja kokeilunhaluisen juhlinnan aikana, mutta joka onnistutaan pitämään salassa ulkopuolisilta. Tästä tapahtumasta kehittyy ystävysten todellinen koetinkivi, kulminaatiopiste, jonka ympärillle punoutuu salamyhkäisyyden verkko. Saako joku tietää? Keneen voi luottaa? Murtuuko joku paineen alla? Ja jos niin, kuinka pitkälle he ovat valmiina menemään pitääkseen maineensa tahrattoman puhtaana?    

  Olen hyvin iloinen, että luin tämän kirjan. Tartt kirjoittaa ytimekkäästi, vetävästi, mutta samaan aikaan hengästyttävän hienosti, taiteellisesti, olematta kuitenkaan falski. Jäin muutaman kerran, varsinkin kirjan alussa, hymyilemään typerä virne kasvoillani, kun olin lukenut jonkin upean metaforan tai lumoavasti kootun lauseen. Mahtavaa, Donna Tartt! Jumalat juhlivat öisin on mainstreamia, jossa on ripaus korkeakirjallisuutta, sopivaa sellaista, joka ei ala ärsyttää minua. Tarttin ote tekstiinsä on myös jollain lailla kylmä, viileä, cool, enkä tarkoita tällä mitään negatiivista, vaan välillä kirjassa esiintyvien hahmojen välinpitämättömyys tapahtumia kohtaan oli suorastaan huvittavaa, tyyliin "harakka raakkui minulle aamulla rakkauden tunnustuksen kiinaksi" johon joku olisi saattanut reagoida vastaamalla "ai, mennäänkö kahville?". Tartt ei ole unohtanut huumoria muutenkaan, sillä tekstirivien joukkoon on eksynyt muutama käsky kohottaa suupielet ylöspäin, ja ne toimivat.

  Jumalat juhlivat öisin on loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin rikostarina; se on psykologinen kurkistus itsekkäiden nuorten ihmisten elämään, elämään, jossa syyllisyys ja eräänlainen huolettomuus kulkevat käsi kädessä. Kirja on kuin pitkä analyysi ihmisen moraalista, tai lähinnä sen osittaisesta puutteesta. Teksti vangitsee, se sieppaa mukaansa ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

  Muistojen kronologinen setviminen on mielenkiintoista puuhaa. Muistoni tuosta syksystä ennen ensimmäistä maalla vietettyä viikonloppua ovat etäisiä ja epäselviä; siitä eteeenpäin ne piirtyvät ilahduttavan terävinä. Juuri tuolloin siihen asti tuntemani jäykät nuket alkavat haukotella ja herätä eloon. Kesti kuukausia ennen kuin uutuuden hohto ja salaperäisyys, joka esti minua näkemästä heitä kovin objektiivisesti, haihtui kokonaan - vaikka todellisuus olikin paljon mielenkiintoisempi kuin mikään idealisoitu versio - mutta juuri tässä kohtaa he muistoissani lakkaavat olemasta täysin vieraita ja alkavat ensimmäistä kertaa esiintyä hahmossa joka jo muistuttaa paljon heidän todellista minäänsä. 
  Minä vaikutan itsekin hieman vieraalta näissä varhaisissa muistikuvissani: tarkkaavaiselta ja vastahankaiselta, oudon hiljaiselta. Koko ikäni ihmiset ovat pitäneet ujouttani umpimielisyytenä, hienosteluna, jonkinlaisena pahantuulisuutena. "Lakkaa näyttämästä noin ylimieliseltä!" isä saattoi huutaa minulle kun söin, katselin televisiota tai muuten puuhailin omiani. Mutta tästä kasvojeni rakenteesta (sitä se minusta itse asiassa on, suupielen taipumusta painua alaspäin, ei sillä ole juuri mitään tekemistä mielialojeni kanssa) on ollut yhtä usein hyötyä kuin haittaa. Monta kuukautta sen jälkeen kun tutustuin noihin viiteen, sain yllätyksekseni tietää että he olivat olleet yhtä ymmällään minusta kuin minä heistä. 

  Alkuteos: The Secret History
  Julkaistu Suomessa: 1993
  Sivumäärä: 552


  Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Kiehtova teos, jossa tärkeintä ei ole määränpää, vaan matka. Tarina alkaa hieman laahata loppua kohden, joten siitä putoaa yksi kirjanmerkki. Silti kerrassaan hieno esikoisromaani.

  
       

7 kommenttia:

  1. Donna Tartt kirjoittaa kyllä hyvin, mutta en pitänyt tarinasta. Olen törmännyt vain ylistäviin arvioihin kirjasta, joten tosi monet ilmeisesti pitävät tästä, ja onhan kirja klassikko. Itseäni kirja vain ärsytti vietävästi, kun sen monta vuotta sitten luin!

    VastaaPoista
  2. Täällä toinen, joka inhosi kirjaa alusta alkaen :)

    Asiasta toiseen, Irene, sinut on haastettu! Käy kurkistamassa blogiini :)

    VastaaPoista
  3. B.N ja Rachelle, aivan, makuja on yhtä paljon kuin kirjojakin. =D Minulla oli itse asiassa hieman sellainen asenne, kun aloin kirjaa lukea, että tämä ei varmasti miellytä minua, kun tämä on muka olevinaan jokin klassikko, ja yllätyinkin positiivisesti! Kiitos Rachelle haasteesta! =D

    VastaaPoista
  4. Minä rakastan tätä kirjaa! Luin kirjan 19-vuotiaana, kun olin itse juuri aloittanut yliopisto-opinnot, ja kirja teki varmaan vähän liiankin suuren vaikutuksen. Taisin tarkastella koko maailmaa jonkin aikaa pelkästään tämän kirjan läpi.

    Kiva oli lukea ajatuksiasi kirjasta. Tämä on tosiaan kiehtova sukellus ihmisen moraaliin ja moraalittomuuteen. Lisäksi Tartt on luonut todella kiehtovan maailman ja henkilöhahmot, jotka todella pitävät otteessaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, unohdin mainita tekstissäni tuon luodun maailman, johon minäkin upposin ihan täysin, melkein tunsin itsekin haahuilevani jossain yliopiston käytävillä, ja se on aina hienon kirjan merkki! =D

      Poista
  5. Minä yllätyin siitä, miten kovasti tästä kirjasta pidin. Olin etukäteen ihan varma, ettei tuollaisissa puitteissa voi kirjoittaa kirjaa, josta minä tykkäisin, mutta olin sitten väärässä. Pelkkä opiskelijaelämä on minulle kirosana, amerikkalainen piittaamaton pinnallisuus toinen. Ja kaikkien näiden ennakkoluulojen jälkeen nautinkin kirjasta! Varmaan ennakkoluulot vaikuttavat siihen kovasti. Kun pelkäsin pahinta, yllätyinkin iloisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli hieman samanlaisia fiiliksiä ennen kirjan aloitusta! Ja kappas tykkäsin! =D

      Poista