.

.

lauantai 29. syyskuuta 2012

Lemmikkien luutarhassa



Syyskuu lähenee loppuaan, ja Irene on kulkenut kaupungilla silmä tarkkana - se toinen silmä on lukenut kirjaa - etsiäkseen merkkejä jouluvaloista ja suklaakonvehdeista lähinnä siitä syystä, että voisi valittaa, kuinka himskatin aikaisin joulun tuputus alkaa. Joulu on taas, joulu on taas, kattilat täynnä puuroo! (Ihanaa, olen nyt itse osallistunut tuputtamiseen, sillä mitäpä kertakaikkisen kunnollinen ihminen ei tekisi muiden eteen.) Älkää käsittäkö väärin; olen jouluihminen varpaankynsiin ja hiusjuuriin asti, mutta en minä silti halua nähdä matkalaukun kokoisia suklaarasioita kaupoissa tai discovalojen lailla sykkiviä jouluvaloja parvekkeen reunalla tähän aikaan vuodesta. Me vasta toivumme kesästä! (Kesä osaa olla raskasta puuhaa auringonottoineen, jäätelön syömisineen ja säästä purnaamisineen.) Ja koska Irenen toinen silmä on yhtä tarkka kuin Wilhelm Tellin jousiampujan käsi, se on tehnyt seuraavanlaisen havainnon: ei suklaata, ei jouluvaloja.
  Vielä. Mutta lokakuu on lähellä. Suorastaan vaarallisen lähellä. Tuo kuu, jona puut ja pensaat tekevät jokavuotisen itsensä paljastamisrituaalinsa, on yleensä ollut se kuu, jolloin iloiset ja hyvää tarkoittavat Marabou- ja Fazer-sedät ja tädit lähettävät ensimmäisen kuormansa kohti kauppojen hyllyjä. Kuorman, joka alkaa tuntua lähes uhkaukselta. Ovatko nuo makeat Fazer-tädit niin lempeämielisiä loppujen lopuksi? Vai kätkeytyykö lämpimän hymyn taakse laskelmoiva, kauhua lietsova Stepfordin nainen, jonka ainoa tehtävä on saada kansa turpoamaan suklaasta kuin liotetut herneet, saada ihmiset muuttumaan suklaan himoisiksi zombeiksi? Osta, tai me tulemme ja raahaamme sinut häiriökäyttäytyjien kukkulalle, jonka notkon pohjalta normaalit, satoja rasioita suklaata ostavat hyväntekijät, voivat pällistellä ja paheksua sinua sydämiensä kyllyydestä, ja heitellä pilaantuneita konvehteja sinua kohti. Tämä mielikuva lämmittäköön meitä jokaista sillä hetkellä, kun silmämme rekisteröivät suklaaröykkiön - se jatkunee parkkipaikalle asti, niin että auton/mopon/pyörän/jalan ahtaminen koloonsa muuttuu epäsopivaksi palaksi, joka ei milään loksahda kohdalleen - ja antakoon meille voimaa käänteispsykologian väkevällä otteella.

  Tässä vaiheessa minun on syytä muistuttaa itseäni, ettei blogini aihe koske suklaatehtaiden mahdollisia salaliittoja ihmisyyttä vastaan, vaan kirjoja. Kirjoja, kirjoja, kirjoja! Kirjoja, joita ropisee mieleni laariin kuin lottopalloja. Joten, johdantoni, jossa ei ollut päätä eikä häntää - olen varsinainen torsoblogisti - jääköön tähän, jotta voin pureutua Uinu, uinu lemmikkini maailmaan. Kyllä, minä olen ollut heikko ja lumpsahtanut Kingin kaivoon näin pian edellisen jälkeen, ja siellä minä olen lillunut tyytyväisenä surun, pelon ja ällötysten rihmaisten lonkeroiden joukossa kuin laventelin tuoksuisessa aromaterapiakylvyssä.

  Uinu, uinu lemmikkini on se kuuluisa toinen pokkari - tästä Irenen ostamasta kuuluisasta ostotapahtumasta tullaan tekemään elokuva -, jonka ostin menneenä kesänä. Parisen kuukautta pystyin vastustamaan sen kutsua - uskotteko, jos kerron, että pokkari alkoi itse siirtää itseään paikasta toiseen? -, kunnes luovutin ja antauduin sen armoille. Olen tähän asti pitänyt uudelleen syttyneen rakkauteni herra Kingiin tuoreena ja vältellyt lukemasta kirjoja, jotka olen ehtinyt nähdä elokuvina/minisarjoina; olen jättänyt ne odottelemaan vuoroaan siihen asti kunnes hamassa tulevaisuudessa olen kahlannut Kingin suunnattoman teosten suon täysin koskemattomien tarinoiden osalta. Uinu, uinu lemmikkini on piirtynyt elokuvana muistini virtapiiriin kuin suhteellisen taidokas, kolhiintunut akvarelli. Elokuva on yksi suosikeistani, mitä tulee filmatisointeihin a´la King. Nyt, vuosien jälkeen, Uinu, uinu lemmikkini - haluan onnitella suomentajaa tästä loistavasta oivalluksesta, sillä nimessä on hieno, runollinen häivähdys, joka puuttuu alkuperäisestä - on tallennettuna Irenen muistilokeroihin myös paperiversiona.

  Louis Creed, kolmekymppinen tohtori, muuttaa perheineen harmonisen ja täydelliseltä vaikuttavavan pikkukaupungin laitamille maaseudun rauhaan isomman kaupungin vilskeestä. Ainoa idyllin rikkoja on valtatie, jota pitkin lähikaupungin tehtaan houkuttelemat suuret rekat vyöryvät Creedien uuden kodin edestä. Tien toisella puolella asustelee vetreä vanha ukko Jud Crandall vaimoineen, jonka kanssa Louis ystävystyy välittömästi.
  Pian Jud kertoo metsän siimeksessä olevasta lemmikkien hautausmaasta, jonne hän eräänä päivänä johdattaa koko Creedin perheen ihmettelemään lasten kädenjälkien töitä menetettyjen lemmikkien ikuisilla leposijoilla. Hautausmaan takana törröttää valtava tuulenrytö, jonka takana metsä jatkuu. Rytö aiheuttaa Louisissa pahaenteisiä tuntemuksia, jotka hän unohtaa, kun tulee aika palata kotiin.
  Louis aloittaa työt yliopiston terveysasemalla, ja vaimo Rachel jää hoitamaan taaperoikäistä Gagea, juuri koulun aloittanutta Ellietä ja kollikissa Churchia. Heti ensimmäisenä työpäivänään tohtori Creed joutuu pahan koettelemuksen eteen - koettelemus, joka on kuin itse jumala olisi painanut pysyvästi Creedin perheen elämän painajaisnapin pohjaan - kuolevan, nuoren miehen muodossa. Hirveä onnettomuus on ruhjonut nuoren miehen, ja kun tämä heikkenee Louisin käsivarsilla, hän viimeisillä voimillaan saa pinnistettyä epämääräisen varoituksen, joka tuntuu koskevan lemmikkien hautausmaata.
  Myöhemmin Louis kokee todentuntuisen unen, jossa kuollut nuori mies johdattaa hänet lemmikkien hautausmaalle, ja saa tältä uuden varoituksen, koskien luutarhan perällä olevaa rytöä ja sen ylittämistä. Mutta onko uni sittenkään pelkkä uni? Miksi naapurin vanha ukko suhtautuu niin salaperäisesti lemmikkieläinten hautausmaan takana olevan rydön jälkeiseen metsään? Onko perheen kissa turvassa valtatien liikenteeltä?

  En halua paljastaa kirjan juonesta liikaa, sillä haluan säästää napakan kauhupaketin avattavaksi teippi kerrallaan niille, jotka eivät ole sitä vielä repineet riekaleiksi. Sillä sellaista se oli minun osaltani; minä haluan tietää ja lukea lisää- tyylistä, kärsimätöntä lahjapaketin vauhdikasta avaamista, vaikka juoni oli jo tiedossa. (Elokuva on varsin uskollinen kirjalle.)

  King on lennossa Uinu, uinu lemmikkini sivuilla. Herra kirjailija liihottaa lukijan luokse kuin paperilennokki, jonka kyytiin kiipeää, ja tarinan tuulahdus lennättää niin, että vatsanpohjassa tuntuu. Kirja on surullinen ja ahdistava, osittain etova ja suorastaan mielipuolinen, mutta myös, - kaikin puolin kieroja kun tässä ollaan -, hauska, mikä tuntuu hurjalta sanoa näin kammottavan tarinan tiimoilta. Kingin huumori on pitkälti synkkää ja mustaa, mutta niin hykerryttävää, että nauroin ääneen useamman kerran. King viljelee tuttuja monsterilauseitaan - hurraa, olemme käyneet saman monsterilauseiden oppikoulun! - , joita hän rytmittää lyhyellä ja toteavalla lausetyypillä.

  Louis Creed on selkeä päähahmo, jonka kautta tarinan kulkua seurataan eniten. Hänen sielunmaisemansa värittyy vahvasti esiin, ikään kuin hän olisi alussa pelkkä värityskirjan tyhjä, valkoinen hahmo, mutta joka kirjan loppua kohden täydentyy räikeään loistoonsa. Matkan varrella on myös pienoisia välähdyksiä muiden henkilöiden näkökulmista. Jud Crandall on mainio tyyppi; King tuntuu saavan joka kerta tällaiset vanhat maalaisukot elämään niin, että ukon näkee melkein käyskentelemässä omalla takapihallaan heinänkorsi suupielessä. Vaimo Rachel jää hieman etäiseksi, vaikka hänenkin takanaan piilottelee puistattava juonenkoukku.

  Vasta kirjan lopussa aloin väsyä; viimeiset vajaat sata sivua tuntuivat pitkitetyiltä, ja minulle tuli tunne, että lopun olisi voinut tiivistää ytimekkäämpään muotoon - minun olisi hyvä muistaa noudattaa neuvoa itsekin, mutta se on vaikeaa -, mutta oliko kenties niin, että juonen tuttuus alkoi painaa siinä vaiheessa jalkoja, maitohapot jylläsivät äärimmilleen trimmatuissa silmälihaksissani siihen malliin, että kaipasin jo uusia kuvioita. Tiedä häntä. Ehkä häntä tietää.

  Lopun pienestä laahauksesta huolimatta tämä tarina on nähtävä ja koettava. Yliluonnollisuus ja kauhu yhdistettynä ihmismielen kestokyvyn rajojen venyttämiseen tekevät kertomuksesta niin aidon ja voimallisen, että sen melkein uskoo.

  "Saattaa olla että tulenkin", Louis sanoi, varmana ettei menisi. Odotettavissa olisi epävirallinen (ja maksuton) diagnoosi Norman reumasta, verannalla. Hän piti Crandallista, piti ukon vinosta hymystä ja rennosta puhetavasta, jenkkimurteesta joka oli niin pehmeätä ja vailla särmiä että muistutti puuroa. Mainio mies, Louis ajatteli - mutta lääkärinä oppii hyvin pian suhtautumaan skeptisesti ihmisiin. Niin ikävää kuin se olikin, ei ollut sitä parasta ystävää joka ei, ennemmin tai myöhemmin, olisi pyytänyt neuvoa johonkin vaivaansa. Ja vanhat ihmiset olivat vauhtiin päästyään toivottoman sitkeitä. "Mutta älkää silti odotelko tai valvoko minun takiani - tämä on ollut helvetin kova päivä meille kaikille."
  "Mikäs siinä, kunhan muistatte ettei meille tarvita kutsukorttia", Crandall sanoi - ja jokin hänen vinossa hymyssään sai Louisin tuntemaan, että Crandall tiesi täsmälleen hänen ajatuksensa. 
  Hän seisoi vielä hetken katsellen ukon jälkeen ennen kuin liittyi muuttomiesten seuraan. Crandall käveli suoraselkäisenä ja notkeana, kuin olisi korkeintaan kuudenkymmenen eikä kahdeksankymmentä. Louis tunsi kiintymyksen ensimmäisen lämpimän ailahduksen. 

  Alkuteos: Pet Sematary
  Julkaistu Suomessa: 1986
  Sivumäärä: 478  

  Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. King-klassikko, jossa on kerrostumia kuin maankuoressa. Lukuelämys, joka lähentelee täydellisyyttä. 

 

             
                             

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Kovia korstoja Bostonissa


Mietin aloittaisinko arviointini kerrankin menemällä suoraan asiaan, enkä kertomalla seikkailun täyteisistä kirjastoreissuistani - naispuolinen Indiana Jones hiipii minusta esiin aina kun astun lainauslaitoksen kamaralle - tai Muumi-muki hulluudestani, joka on verrattavissa kuuhulluuteen; toisinaan muumit valloittavat pääni kuin termiitit lahon talon sillä seurauksella, etten saa nukuttua. Mutta olisiko suoraan asiaan meneminen niin jännittävää kuin muutama rivi uskomattoman taitavaa hölynpölyä ennen sitä? Eikö pieni alkulämmittely kuulu jokaiseen hikeä ja sinnikkyyttä vaativaan suoritukseeen? Kyllä, kyllä kuuluu, ja tästä rakennan näppärän aasinsillan erääseen huomioon, jonka olen sattunut tekemään pyörimällä blogistaniassa kuin kylähullu torilla.

Painonpudotus-ja liikuntablogit ovat todella suosittuja. Koska itse olen vain vähäpätöinen kirjablogisti, ja sitäkin vasta muutaman kuukauden ja lukijoita on yhtä harvassa - suuri kiitos teille, jotka jaksatte tekstejäni lukea! - kuin puita tundralla, en voi olla välttymättä hienoiselta kateuden tunteelta, joka luikertelee ihoani pitkin kuin vihreä mamba. Joten, koska olen urheilullinen lady, olen ajatellut, että pitäisikö minunkin perustaa liikuntablogi? Mitä sanoisitte, jos Kingiä, kahvia ja empatiaa saisi pikkusisarekseen Jilliania, proteiinia ja endorfiineja? Eikö tämä idea suorastaan hohka heurekaa? Ajatelkaa valokuvia hikisistä sukista ja jumppatopeista; tietenkin, sillä Irenen henkilöllisyys on yhtä salaista kuin Taikaviitan. Nääh. Vaikka toisenlaisella blogilla voisi olla paremmat mahdollisuudet olla suosittu, Irene pysyy kirjablogin ohjaimissa. Täten hän huitaisee tyhmän, vihreän mambansa luikertelemaan kohti löyhkäävää kateuden viemäriverkoston aukkoa ja kävelee kauaksi tuosta petollisesta alhosta. Kaiken varalta, pidätän oikeuden treeniblogini nimeen, sillä nimessä on yhtä loisteliasta tenhoa kuin alkuperäisessä.            

Raymond Khoury, Khouryn Raymond. Hän on vanha tuttavani jo muutaman vuoden takaa, johon törmäsin niin odottamattomassa paikassa kuin kirjahyllyssä; siellä se nökötti kuin herkkutatti ja odotti poimijaansa. Minä nostin Merkin ilomielin koriini - minulla on aina suuri pajukori mukanani kun tepastelen kirjaston hiljaisilla käytävillä -, sillä Viimeinen temppeliherra on kelpo kirja, jonka luin Da Vinci-koodi-huuman yhteydessäni, kuten kaikki muutkin etäisesti kyseistä teosta muistuttavat kirjat. Myös Pyhien jäljillä on sangen kiintoisa soppa Khouryn hämmennyksen tuotoksena.

Gracie Logan, tuo viehättävä tv-toimittajanainen, on kuvausryhmineen Etelämantereella tekemässä dokumenttia ilmaston lämpenemisestä. Ryhmä saa yllättäen tilaisuuden raportoida suorassa lähetyksessä mannerjään lohkeamista, kunnes tapahtuu jotain kummallista: taivaalle ilmestyy suuri, liikkuva ja muotoa muuttava valokehrä. Ilmiölle ei löydy luonnollista eikä tieteellistä selitystä, ja pian koko maailma ihmettelee, mitä valopallo yrittää heille kertoa.
Matt Sherwood, tuo köyhän miehen Jason Bourne, joutuu samaan aikaan Bostonissa vauhdikkaaseen tapahtumaketjuun, kun hänen kuolleen veljensä Dannyn ystävä Bellinger ottaa yhteyttä, ja kertoo omia epäilyksiään Dannysta ja taivaalla hehkuvasta valopallosta. Kohta Matt huomaa todistavansa Bellingerin sieppausta, ja on joutua itsekin siepatuksi, mutta tämä entinen autovarkauksien kuningas onnistuu pakenemaan; Bellinger sen sijaan murhataan ja Mattista tulee onnellinen voittaja Murhaepäilty-arvonnassa.   
Ja mitä olisi tarina ilman Egyptissä olevaa vanhaa, kunnon pappia? Isä Jerome on lähtenyt luostarista ja majoittanut itsensä lähellä olevan vuoren luolaan, missä hän viettää omia, hurmaavia luksuspäiviään; muistivihkot täyttyvät isä Jeromen virtaavista ajatuksista ikään kuin itse Jumala kuiskisi hänen korviinsa, ja luolan seiniä peittävät symbolipiirrokset, jotka erehdyttävästi muistuttavat maailmaa juuri kohahduttavaa taivaspalloa.
Pian Gracie uutisryhmineen on jo matkalla Egyptiin, ja Matt poukkoilee pitkin Massachusettsia niin poliisi kuin mystiset miehet mustissa kannoillaan. Mikä valopallo on? Onko merkki Jumalan Batman-logo? Kuinka monta roikaletta, kovaa korstoa ja miestä mustissa Matt pystyy heittämään pinoon selvittäessään veljeään koskevaa mysteeria? Merkki kertoo sinulle kaiken tämän...

Minun ja Raymondin suhteeseen on tullut särö Merkin myötä. Tarina ei temmannut minua missään vaiheessa mukaansa. Khoury kirjoittaa pelkistetysti - melkein häiritsevän pelkistetysti, mitä tähän tarinaan tulee - ja koruttomasti; kielikuvia on vähän, ja silloin kun niitä on, ne ovat joko kliseitä tai muuten epäonnistuneita viritelmiä. Vähäinen huumori on väkinäistä ja kömpelöä, ja jopa dialogi on välillä epäuskottavaa. Henkilöhahmot ovat värittömiä, jotka kalisevat sivulta toiselle kylmästä hytisten, sillä niin ohutta on liha hahmojen luiden ympärillä. Matt Sherwood on kuin jonkinlainen kylmäverinen supersankari - kai hän on linnassa joutunut käymään jonkinlaisen vakoojakurssin - ja ampuu kuin Annie Mestariampuja, vaikka ei ole liiemmin ollut tekemisissä aseiden kanssa aikaisemmin. Gracie Logan on periaatteessa hahmona melkein turha; aivan kuin Khoury olisi kirjoittanut Gracien tarinaan pelkästään ilahduttamaan mieslukijoiden mielikuvituksen silmää. Muutenkin kirjan sivuilta pöllähtelee testosteronin tuoksu; tappeluja, takaa-ajoja ja auton runttaamisia riittää.

Aihe on mielenkiintoinen, ja Khoury kaivaa esille monia ajattelemisen arvoisia asioita; politiikka, ilmaston muutos ja uskontokritiikki pelaavat juonen pohjana. Mutta itse tarinan kulku tökkii kuin suksi hiekan peittemällä ladulla. Se yrittää olla vauhdikas, mutta on hidastempoinen ja liian pitkä. Neljänsadan sivun kohdalla lähes kaikki on jo selvää, mutta silti tekstiä riittää toista sataa sivua sen jälkeen. Merkissä ei ole seikkailun tuntua niin kuin Khouryn parissa aikaisemmassa kirjassa, eikä se tarjoile samalla lailla historiallisia näkökohtia. Puolipuuduksissa suorittamani lukemisen myötä huomasin kiinnittäväni huomiota tiettyihin sanavalintoihin, jotka ponnahtelivat esiin kuin vieteriukot kerta toisensa jälkeen. Roikale. Kova korsto. Älysi. Stemmasi. Stoalaisesti. Huoh. Tiedän, että omalle kirjoittamiselleen voi tulla sokeaksi sokeaksi sokeaksi, niin ettei huomaa toistavansa itseään, mutta silti. Huoh. Sokeaksi.

Raymond, uskon että olet sellainen Kaikki rakastavat Raymondia- tyyppi, jolla on sydän kohdallaan, mutta minun täytyy myöntää, että minä en rakastanut sinun kirjaasi. Minulla on sinulle pyyntö: älä kirjoita enää parahultaisia trillereitä, vaan pysy seikkailukirjojen puolella. Ne pukevat sinua paljon paremmin.

Taivaalla. Sortuvan lauttajään yllä taivaalla, noin viidenkymmenen metrin korkeudessa.
  Kirkkaana hohtavan valokehän. 
  Se oli ilmestynyt yhtäkkiä jäätikön ylle eikä se liikkunut.
  Gracie tuijotti sitä lumoutuneena ja hivuttautui kaiteen ääreen. Hän ei tiennyt, mitä hän näki, mutta oli se mitä hyvänsä, hän ei saanut siitä katsettaan irti.
  Esine - tai ei, hän ei ollut varma, oliko se esine - oli pallomainen, mutta jostain syystä se ei näyttänyt... aineelliselta. Eikä sen hohto ollut tasavaloista. Se oli vivahteikkaampaa, vaihtelevampaa: ydinalueella valo oli kirkasta ja haalistui reunoja kohti asteittain vähän niin kuin silmästä otetusta lähikuvassa. Se vaikutti jotenkin epävakaalta, hauraalta. Aivan kuin ilmaan olisi ripustettu puolittain sulanutta jäätä tai ihan tavallista vettä ja se olisi sytytetty sisältäpäin, mikäli sellainen olisi mahdollista... ja Gracien tietämän mukaan se ei ollut.
  Hänen katseensa käännähti Daltoniin, joka kohdisti kameraa parhaillaan valoilmiöön. "Saatko kuvaa?" Gracie henkäisi.
  "Joo", kameramies tokaisi kasvot silkasta hämmennyksestä kurtistuneina. "Mutta mitä helvettiä tuo on?"    

  Alkuteos: The Sign
  Julkaistu Suomessa: 2011
  Sivumäärä: Liikaa ( 534)
  
Tämä kirja saa: Yksi ja puoli kirjanmerkkiä. Kun kirjan läpikulku on alusta asti kuin yhtä Päättymätöntä tarinaa - joka on muuten hieno elokuva! - ja suossa tarpomista, ei kunnian kukko laula.                 

lauantai 8. syyskuuta 2012

Kirjakuiskaaja

  
Puolukoita! Puolukoita! Puolukoita! "Puolukka päivässä tekee onnelliseksi." Vanha pakistanilainen sananlasku.
Tutkimattomat ovat Irenen ajatukset. Olen viime päivät pohtinut pääni puhki - onneksi minulla on hulppeassa kartanossani huone täynnä irtopäitä kuin kuningattarella Oz-Ihmeiden maailma- elokuvassa, jotta voin vaihtaa pääni kulutettuani edellisen loppuun - erilaisia syitä siihen, miksi tietynlainen kirjailija vetoaa minuun. Miksi juuri Stephen King on minun kirjajumalani? Miksi juuri herra Kingin hellässä huomassa mieleni lepää ja sydämeni veisaa hoosiannaa, vaikka kirjojen sivuilla lappaa ovista ja ikkunoista sisään pahuutta ja ahdistusta, viikatemiehiä, alieneita, kännykahjoja ja muuta hullua porukkaa kuin Big Brotherin talolla konsanaan? Jos tapaisin herra Kingin kahvikupposen ääressä, pitäisinkö hänestä ihmisenä? Surffaisimmeko samalla aaltopituuden harjalla huolimatta siitä, että hän on minua huomattavasti vanhempi? Tulisiko meistä ikuiset ystävät, kirjoittaisinko minä tietoni hänen Ystäväni-kirjaansa? Tai entä miksi juuri Marian Keyesin kirjoitustyyli puree minuun kuin yöpakkanen taksijonossa värjöttelevän kinttuihin?

  Kultaisena lankana ajatuksieni loputtomasta suosta nousee kertojan ääni. Tuo lanka väpättää edessäni kuin hento nuora, jolla kertoja tasapainoilee, toisinaan pudoten, toisinaan liikkuen vahvasti eteenpäin horjumatta kertaakaan. (Epäilen, että herra King on jollain keinolla sementoinut itsensä tuohon kuvitteelliseen nuoraan.) Neiti Etsivämäiset kykyni ovat saattaneet minut tähän vaikuttavaan päätelmään. Siinä se on, ratkaiseva tekijä, The Fifth Element. Minun täytyy kuulla kirjoittajan ääni. Minun täytyy melkein kuulla se korvissani, vaimeina kuiskauksina ikään kuin kirjailijan näkymätön, elävä miniatyyrihahmo istuisi olkapäälläni veivaamassa tarinaa sivulta toiselle kuin vanhan auton käynnistyskampea. Kun kuulen tämän äänen selkeästi - valkotakkiset ovat jo luultavasti matkalla Irenen päämajaan - , lukuelämys on huipussaan.

  Mutta mitä tuo kertojan ääni on minulle? Onko se symboliikkaa, huumoria, metaforia, runollisuutta tai yksinkertaisuutta? Periaatteessa se on minulle tätä kaikkea, mutta näitä ominaisuuksia pitää yhdistää tietty piirre: persoonallisuus. Kirjoittajan oman äänen pitää kuultaa tekstin läpi ikään kuin rivien välissä eläisi täysin erillinen, värikäs maailmansa, kuin trooppisten kalojen salainen yhdyskunta. Lähes kuka tahansa osaa kirjoittaa, ja sitä kautta jokaisella on jonkinlainen kertojan ääni; tämän johdosta maailma on täynnä miljardeja tekstejä. Kysymys onkin siitä, mitkä noista teksteistä erottuvat edukseen. Minä olen sitä mieltä, että todellisen kirjoittajan tunnistaa miltei minkälaisesta tekstistä tahansa. Voin vain kuvitella, minkälaisia kauppalistoja maestro King kirjoittaa. Hänellä menee varmasti tuntikausia kauppareissulla, kun ostoslista muistuttaa pientä romaania. "Mehukkaan punaisia, pyöreitä luonnon ihmeitä, jotka sadonkorjuu on lähettänyt vaellukselle tuntemattomaan, pelokkaita, punaisia luonnon pesäpalloja, joita ahnaat räpyläkädet kurkottavat." Ja tämä on vasta esipuhe omenan kuvailemisessa.

Ihmeiden aika saattaa olla ohi, mutta rentukoiden ei.


  Kun en kuule kertojan ääntä tarpeeksi tai en lainkaan, kirja jättää minut kylmäksi. Vaikka tekniset yksityiskohdat olisivat kohdallaan kuin tekoripset glamourmallin luomissa, persoonattomuus voi syöstä teoksen piinaavan syvään merkityksettömien ajatusvirtojen kaivokseen. (Mutta se, mikä ei minua hetkauta, voi olla toiselle tärkeä, sillä mielipiteitä on yhtä paljon kuin lampaita Uudessa-Seelannissa. Luultavasti enemmän.) Totta kai hyvä tarina antaa kehyksen, jonka sisäpuolella on helpompi roikkua, vaikka kertojan ääni ei kaikuisi päässä kuin kirkon kello. Mutta minun oli nimenomaan tarkoitus pohtia, että miksi King, miksi Keyes. Summaus on helppoa: hyvä tarina + vahva kertojan ääni = Irenen synapsien stimulointi sanojen muodossa suoritettu onnistuneesti.

  Kuka on sinun lempikirjailijasi ja miksi? Kommenttikenttä on auki - niin kuin aina - , tervetuloa, tulkaa tulkaa, huidon täällä kuin markkinakauppias, hip hip hei!
                   

      

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Kapteeni Tripsin tuomiopäivä Vol.1



Voi kuinka hykerryttäviä päiviä allekirjoittanut on viettänyt viime päivinä! Olen ollut lomalla. En millä tahansa lomalla, vaan herra Kingin luomassa paralleelimaailmassa; uskon vakaasti, että jos tässä maailmassa on joku, joka pystyy taivuttamaan maailmojen välisiä seiniä kuin Uri Geller lusikoita, se on Mister King. Minulle tällaisen luovuuden vastaanottominen - joko olen kertonut, että luen kirjoja fakiirimatolla tai puolisotilaallisessa asennossa kuin antenni, joka on säädetty Mestarin taajuudelle? - on yhtä kuin syvänmeren sukeltaminen ja riippukeinussa makaaminen Tahitilla.

  Tajusin, että edellisestä Kingistäni on kulunut yli kaksi kuukautta! Se on kamalaa, suorastaan häpeällistä! Mutta minun on hillittävä itseäni, etten hotkaise herran tuotantoa yhdellä haukkaisulla kuin supernälkäinen koira, sillä en halua kohdata sitä tunnetta vielä pitkään aikaan, ettei minulla ole yhtään lukematonta Kingiä repertuaarissani. Toinen häpeällinen asia - tiedän, että postilaatikkooni kolahtaa lähipäivinä kirje itseltään herra Kingiltä, jossa hän uhkaa erottavansa minut hänen Uskollisten Lukijoidensa- kerhosta, mikäli en paranna tapojani - on se, että Tukikohta, klassinen King-teos, on ollut minulta valloittamatta. Tätä asiaa olen korjaillut mielihyvin, kun taannoisen kaupunginkirjastoon piipahtamisen seurauksena osa yksi lähti mukaani hymyillen. Tai minusta näytti, että se hymyili. Minä hymyilin joka tapauksessa.

  Tukikohta on julkaistu rapakon takana jo vuonna 1978, mutta suomennos rantautui Pohjolan perukoille vasta vuonna 1990. Hassu sattuma, että kirjan tapahtumat sijoittuvat nimenomaan vuoteen 1990. Tapahtumat pyörähtävät käyntiin kun Yhdysvaltain armeijan tukikohdan salaisessa tutkimuslaboratoriossa sattuu onnettomuus, jonka seurauksena vaarallinen virus pääsee ulkomaailmaan erään työntekijän ehdittyä paeta ennen laitoksen automaattista, totaalista sulkeutumista. Mies tartuttaa viruksen vaimoonsa ja mukulaansa, ja lopulta virus alkaa niittää Amerikan kansaa kuin maanviljelijä viikatteella peltoa. Kapteeni Tripsiksi ristitty superflunssa riehuu aikansa, kunnes jäljelle jää käytännöllisesti katsoen kourallinen ihmisiä, jotka ovat jostain syystä immuuneja virukselle. (Tähän väliin haluan huomauttaa, että oli oikein mieltä lämmittävää huomata saaneensa flunssan juuri samaan aikaan, kun aloin lukea tätä kirjaa, varsinkin kun joudun harvoin tuon raivostuttavan pikku kiusaajan kouriin.) Lukija pääsee seuraamaan näiden yksinäisten eloonjääneiden kamppailua aavemaisen autioituneessa maailmassa, siviilisaation raunioissa. Yhteisöllisyyden kaipuu saa pian ihmiset liikkeelle, ja alkaa kulku läpi mantereen ruumis- ja autosumien hidastamina. Kukaan ei aluksi tiedä minne mennä. Pikkuhiljaa joku löytää toisen ihmisen ja parivaljakko taas kolmannen; muodostuu pieniä ryhmiä, joiden pinnan alla kihisee niin rakkaus, mustasukkaisuus kuin vihakin. Eloonjääneet huomaavat saavansa alitajunnallisia viestejä jostain syvältä, kuin inhimillisyyden ulkopuolelta, jotka repivät porukkaa kahtaalle. Jokainen päättää itse, mihin suuntaan lähteä, mutta ainakin he nyt tietävät, minne ovat menossa... Vai tietävätkö?

  Hurraa, hurraa ja vielä kerran hurraa! Vaikka kirja on yhä kesken - halusin välttämättä tehdä tällaisen puolivälin krouvin, ettette luule, että katselen jotain Jersey Shorea päivät pitkät samalla kun virkkaan päiväpeitettä - tuntemukseni ovat aika huikeat. En lainannut toista osaa samalla kertaa ja täytyy sanoa, että olisi pitänyt lainata. Olisin aloittanut surutta toisen osan lukemisen saman tien, jos se olisi ollut saatavilla, niin koukuttavaa matkanteko on ollut Tukikohdan kanssa. Jostain syystä nautin erityisesti tällaisista maailmanlopun reunalla temppuilevista tarinoista - Kingin Kuulolla on muuten yksi suosikeistani - joten kyllä, Tukikohta toimii kuin vuorovesi minun kohdallani. Vaikka tarinassa ei säntäile zombeja ympäriinsä kuin hulluja naisia alennusmyynneissä, niin silti pikkuaivoni hakevat jonkinlaisia yhtymäkohtia juuri televisiossa pyörineeseen Walking Deadiin. Kingimäiset, yliluonnolliset elementit piirtävät vahvat, korostetut värit jo muutenkin omillaan seisovan tarinan sävyihin. Henkilöitä on paljon, mutta joukosta erottuu muutamia selkeitä päähenkilöitä, jotka ovat lähes poikkeuksetta kiinnostavia. Heistä haluaa lukea lisää. Aivan, haluan lyödä nyrkkiä pöytään ja huutaa: I want more! I want more! I want more! Irene huokaisee syvään. Onneksi, minä voin lukea heistä lisää. Mustan Tornin ystävät tapaavat kirjassa vanhan, inhan tutun Randall Flaggin. Mihin tämä kaikki vielä johtaa? En malta odottaa. Himputti soikoon - kuuletteko, kuinka nuo kuuluisat himputit soivat kuin tuulikellot tuulessa -, pakko malttaa, sillä uusi kirja on jo korkattuna.

  Charlie nielaisi. Jokin niksahti hänen kurkussaan. "Kaiken pitäisi sulkeutua ilmatiiviisti jos kello menee punaiselle. Niillä on siellä tietokone, joka valvoo koko paikkaa ja sen pitäisi olla virhevarmistettu. Näin mitä oli monitorissa ja hyppäsin pystyyn ja ulos ovesta. Ajattelin että se pahus leikkaisi minut kahtia. Sen olisi pitänyt sulketua samalla hetkellä kun kello meni punaiselle enkä tiedä kuinka kauan se oli ollut punaisella ennen kuin kohotin katseeni ja näin sen. Mutta olin melkein pysäköintipaikalla ennen kuin kuulin sen jysähtävän kiinni perässäni. Silti, jos olisin kohottanut katseeni vaikka vain kolmekymmentä sekuntia myöhemmin, olisin parhaillaan suljettuna siihen tornin valvontahuoneeseen kuin hyönteinen pulloon."
  "Mistä on kysymys? Mikä-"
  "En tiedä. En halua tietää. Tiedän vain, että se ta- että se T-A-P-P-O-I heidät nopeasti. Jos he haluavat minut, heidän on pyydystettävä minut. Minä sain vaarallisen työn lisää, mutta he eivät maksaneet minulle tarpeeksi jotta jäisin tänne maleksimaan. Tuuli käy länteen. Me ajamme itään. No, tulkaa nyt. "
  Sally seurasi miestään ulos tuntien olevansa yhä puoliunessa, keskellä jotakin kammottavaa painajaista, ja siellä pihatiellä odotti heidän viisivuotias Chevynsä ruostuen äänettömästi kalifornialaisen erämään tuoksuvassa yössä.

  Alkuteos: The Stand
  Julkaistu Suomessa: 1990
  Sivumäärä: 670 

  Kirjanmerkit jääköön leijumaan ilmaan kuin kuin paikoilleen jähmettyneet lumihiutaleet.

  To be continued...