.

.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Leijonamiehen anatomia



Heittäydyin Garpin maailmaan kaukaisessa, kaukaisessa menneisyydessä - silloin kun hevoskärryt valtasivat kadut ja naiset kulkivat päivänvarjot käsissään joka paikkaan - eli joulukuussa. Koska pidin tuolla sopivasti hullussa maailmassa oleilusta, oli epäilemättä selvää, että Irene, tuo taipumaton kirjoja kirjastosta kotiin kantava nainen - jaksaa, jaksaa, hyvä, hyvä, ota vielä yksi! -, eli toisin sanoen maailman vahvin nainen, mitä tulee kirjojen kantamiseen, lukisi lisää herra Irvingiä. Menin Irvingin hyllylle - hänellä on ikioma, timanteilla koristeltu mahonkipuinen privaattihylly lähikirjastossani, aivan kuin herra Kingillä - ja tutkin mietteliäänä, minkä kirjan ottaisin seuraavaksi. Päädyin laihempaan rääpäleeseen, lähinnä sen takia, että minulla oli jo yksi rahin paksuinen kirja kainalossani.

Neljäs käsi esittelee Patrick Wallingfordin, roskatelevisiokanavan hurmaavan toimittajan, jonka edessä naiset lakoavat kuin heinät myrskytuulessa. Patrickin elämän tehtäväksi on kulminoitunut raportoida uutisia ympäri maailmaa toinen toistaan erikoisemmista asioista. Wallingford on Intiassa tekemässä juttua ihmishengillä leikkivästä sirkuksesta, kun miehelle sattuu vahinko; leijona puraisee hänen kätensä poikki suorassa tv-lähetyksessä, ja hetkessä Patrickista itsestään tulee roskatelevision mässäilevien uutisten vetonaula. Toisaalla, maailmankuulua käsikirurgi tri Zajackia, lähestyy tuikitavallinen rouva, joka haluaa lahjoittaa miehensä - yhä täysissä sielun voimissa sinnittelevän - käden Patrickille; mikäpä sen mukavampaa kuin suorittaa maan ensimmäinen kädensiirto miehelle, joka on valmiiksi tatuoitunut ihmisten verkkokalvoille! Miten leikkaus onnistuu? Minkälainen suhde Patrickilla kehittyy käden lahjoittaneeseen pariskuntaan? Kuinka monen naisen kanssa Patrickin onnistuu maata yhden kirjan aikana? Ja miksi, oi, miksi, tri Zajackin koira syö kaiken, mitä se löytää edestään?

Neljäs käsi on hieman tuoreempaa Irvingiä. Herra Irving keittää nopeasti kasaan sopan ainekset, sopan, jossa on sattumia ja pippuria enemmän kuin monen kirjailijan koko tuotannossa. Soppa jätetään hellalle muhimaan; tarina porisee padassaan tasaisesti, josta leijailee muutama herkullinen sanahelinän höyry sieraimiini. Alku on kohtuullisen lupaava; kyllä, tunnistan tämän hepun samaksi kynäniekaksi kuin Garpin maailman kyhäilleen tyypin. Makustelen soppaa; vivahteikas, mausteinen aromi hivelee lukijan nälkääni, ja minä jatkan, toivoa täynnä, kohta saan makeaa mahan täydeltä.

Mutta jotain tapahtuu. Soppa ikään kuin jää kiehumaan tasaisesti, hamaan loppuun saakka, ilman sitä kuohahtavaa loppukiehahdusta, joka todella sytyttäisi tarinan ja sammuttaisi minun tarinan janoni. Laadukkaat raaka-aineet ovat padassa, mutta ne eivät missään vaiheessa saostu täydelliseksi lukuhermoja stimuloivaksi muhennokseksi. Tuttu absurdius ja tummasävyinen huumori ovat läsnä, mutta Neljännessä kädessä ne ovat melko köyhää ja latteaa lajia. Garpin maailmassa vallitsi raivokas tarinankerronta, tarina, joka varmasti pulppusi aikoinaan kirjailijan suonesta kuin veri paperille, mutta Neljännessä kädessä vastaavaa iloittelua ei valitettavasti ole. Neljännessä kädessä maistuu väkisin tekemisen maku. Tarkkanäköiset oivallukset elämän hulluudesta, jotka hurmasivat Garpin maailmassa, ovat tässä romaanissa hyvin vähissä.

Patrick Wallingford on päähenkilönä tylsä ja kliseinen. Tri Zajack, josta näyttää aluksi tulevan toinen päähenkilö, on huomattavasti kiinnostavampi hahmona, mutta pian tri Zajack haipuu pelkäksi taustahenkilöksi. Tätä ratkaisua en ymmärtänyt lainkaan; mies esitellään, annetaan makoisia palasia hänen elämästään, mutta sitten, koko pohjustus ikään kuin kelataan takaisin kuin innokkaan virvelöijän toimesta. Hah! Ettepä saakaan syöttiäni!

Kertomuksessa hipaistaan mediakritiikkiä, joka olisi voinut olla piristävää ja mielenkiintoista, mutta nyt se jää irralliseksi kappaleeksi kellumaan kuin pala laituria veden pinnalle. Samoin käy pinnan alla orastavien pakkomielteiden kanssa; ne kurottelevat päitään kuin levät, mutta eivät koskaan saavuta täyttymystään.  Muutenkin tarinassa tuntuu olevan sattumia ja tapahtumia, joilla ei ole kokonaisuuden kannalta kummoista merkitystä. Ne ovat erillään kertomuksen kehosta aivan kuin Patrickin käsi.

Toivon ja uskon, että Neljäs käsi on vain lapsus John Irvingin uralla. Onneksi en lukenut tätä kirjaa ensimmäisenä hänen tuotannostaan; tuskin olisin yhtä tohkeissani halunnut lukea lisää herran teoksia.

  Intiassa eläinaktivismiministeri käytti epäselviksi jäävistä syistä kädensyöntiepisodia myöhemmin täsmäaseena jatkaessaan ristiretkeään sirkuseläimiä vastaan. Wallingford ei koskaan tajunnut, mitä tekemistä hänen kätensä syömisellä oli leijonien rääkkäämisen kanssa. 
  Häntä vaivasi se, että maailma oli nähnyt hänen kirkuvan ja kieriskelevän tuskaisena ja peloissaan; hän oli laskenut alleen kameran edessä, vaikkei kukaan televisionkatsoja sitä ollut nähnyt. (Hänellä oli ollut tummat housut.) Joka tapauksessa miljoonat televisionkatsojat olivat säälien seuranneet hänen julkista silpoutumistaan.

Alkuteos: The Fourth Hand
Julkaistu Suomessa: 2001
Sivumäärä: 344


Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Kehnohko, toki keskivertoa särmikkäämpi omanlaisensa rakkaus- ja kasvutarina, joka lupaa enemmän kuin antaa.

             

torstai 24. tammikuuta 2013

Amerikan Tiina



Hassua, miten voi jonkun kirjailijan olemassa olosta tietää koko elämänsä, mutta joka silti pysyttelee etäisenä; hän on hieman kuin se eräs naapuri, hiljainen ja huomaamaton, ehkä hyvän päivän tuttu, mikä kumma tuon naapurin nimi taas olikaan. Tuolla olemassa, tien laidassa, kellarikerroksessa, rivitalon mutkassa, jossakin, välillä näkyvissä, välillä näkymättömissä. Kunnes tulee päivä, jolloin joku tulee ja esittelee naapurin, kädestä pitäen, päivää päivää, tunnetteko te jo toisenne? Vaivaantunutta, epämääräistä mutinaa, kyllä kyllä, tunnetaan, tunnetaan, heikonlaisesti, mutta tunnetaan. Katsotaan silmiin, huomataan toinen, annetaan mahdollisuus, ja kas kummaa, jotain ihmeellistä tapahtuu: ystävyyden siemen istutetaan, jonnekin syvälle sieluun. Siellä se versoaa, juurruttaa lämpimiä tunteita, ja lupausta, lupausta siitä, että ystävyyden matka on vasta alussa.

Näin minulle kävi Joyce Carol Oatesin kohdalla. Tiesin vuosikaudet täsmälleen, missä hänen kirjansa ovat kirjastossa. Rouvan nimi ei aina välttämättä tullut mieleen, mutta siellä hän oli, odotti minua kärsivällisesti. Kiitos teidän, rakkaat blogisisareni- ja veljeni, jotka kirjoititte Oatesin kirjoista; saitte minut kiinnostumaan, astelemaan kirjastoon oikealle hyllylle ja avaamaan silmäni Oatesin taikuudelle.

Joyce Carol Oates on tuottelias, kypsän naisen ikään ehtinyt amerikkalainen kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja, jonka teoksista on suomennettu vain murto-osa. Hän on ollut ehdolla Pulitzer-palkinnon saajaksi kolme kertaa; voittoa ei ole tullut, mutta muita kirjallisuuspalkintoja rouva on toki kerännyt takan reunukselle.

Haudankaivajan tytär kertoo Rebecca Schwartista, joka syntyy laivalla New Yorkin satamassa, Schwartin perheen paettua Saksasta toisen maailmasodan kynnyksellä. Perhe asettuu asumaan uuteen maahan, Milburniin, kivihökkeliin hautausmaan kupeeseen, sillä perheenpää, isä Schwart on saanut töitä haudankaivajana. Isä on ankara ja vainoharhainen, äiti apaattinen ja flegmaattinen, jonka pakomatkan kauhu on sulkenut tiukkaan syleilyynsä. Isä hoitaa työnsä, ja on näennäisen kiitollinen työpaikastaan, mutta päivä päivältä rauhattomuuden panta kiristyy hänen päässään, äidin vajotessa yhä syvemmälle synkkyyteen. Rebeccalla on kaksi isoveljeä, ronski ja renttumainen Herschel sekä arempi ja pidättyväisempi Gus. Rebeccasta itsestään sukeutuu kömpelö ja itsepäinen poikatyttö, joka rakastaa mammaansa, mammaa, joka vetäytyy yhä kauemmaksi tyttärestään. Mitä läpinäkyvämmäksi äiti muuttuu, sitä enemmän isällä viiraa päässä. Isä pelottaa Rebeccaa; vuodet vierivät ja koettelevat, menneisyys lepää Schwartin perheen harteilla kuin lyijyhuivi. Mitä tapahtuu, kun painoa ei jakseta enää kannetella?

Haudankaivajan tyttäressä Rebeccan tarinaa seurataan aina lapsesta nuoreksi naiseksi saakka. Suurin osa tapahtumista kuvataan Rebeccan silmin, mutta mukaan mahtuu muidenkin henkilöiden näkökulmia. Kirjan alkupuolella, kun Rebecca on lapsi, minulle tuli hänestä mieleen Anni Polvan iki-ihana Tiina, sillä erotuksella, että Rebeccan maailma on paljon kolkompi ja rajumpi kuin Tiinan. Tiina-kirjoista löytyy sympaattisuutta ja hauskuutta, mutta Rebeccan, tuon Amerikan sielunkumppanin, kertomus on jyrkkä, ehdoton ja kaunistelematon.

Oates yhdistää kaksi kirjoitustyyliä ihailtavaksi kokonaisuudeksi. Hän iskee, nyrkkeilee ja paukuttaa, ytimekästä proosaa rehvakkaasti, kuin kehän kuningatar, ja yhdessä hetkessä hän siirtyy laveaan, yksityiskohtaiseen kerrontaan, taukohuoneeseen, levähtämään iskujen välillä, pää hieman pehmenneenä ja utuisena, mutta silti elinvoimaisena. Oatesin tyylissä on jotain sointuvaa ja lyyristä, mikä tulee häneltä luonnostaan, pakottamatta, mutta myös tarvittavaa kovuutta, joka ennaltaehkäisee tekstin muuttumista liian raskaaksi. Hän käyttää metaforia mestarillisesti; niissä on voimaa ja lumoa, ne virkistävät ja pysäyttävät. Hän rinnastaa paljon ajatuksia ja tekoja liittyen eläimiin, mikä luo tekstiin tietynlaista primitiivistä ja kiihkeää substanssia. Oates myös saattaa mennä tapahtumissa harppauksen eteenpäin, kunnes ottaa askelia takaisinpäin, hissun kissun, kuin kissa palatessaan yöllisiltä retkiltään. Tämä piirre saa aikaan pienoisen toiston maun, mutta se ei ole missään nimessä häiritsevää.

Oates rakentaa hahmonsa taidokkaasti; hän pystyttää vankan perustuksen käden käänteessä, johon hän lisää materiaalia pala kerrallaan, nautiskellen, vihellellen, kuin sisustusintoinen nainen, oi, mitä kaikkea hän voikaan hahmoonsa lisätä! Hahmoista tulee eläviä ja hengittäviä, voimakkaita persoonia; välillä tuntui kuin olisi katsellut sivuilla vilisevää filminauhaa, sillä niin onnistuneesti Oates sieppaa lukijan mukaansa leikkiin, jossa ahdistava draama on seuralaisesi, leikkikaverisi, leikkiin, johon hauskuudella ei ole mitään asiaa.

Haudankaivajan tytär on päättäväisen, mutta haavoittuvaisen nuoren naisen selvitymistarina elämän hurjissa aallokoissa. Se on tarina, joka vie mennessään kuin tuulenpuuska; sen sivuilla viihtyy, tukka putkella, ripsivärit poskilla, hengitys kiihtyen, odotus rinnassa, mitä vielä, rouva Oates? Se on tarina, joka herättää kysymyksiä. Voiko traumasta koskaan todella selvitä? Mitä onni loppujen lopuksi on? Jos kahleet vangitsevat menneisyyteen, ovatko nykyhetki ja tulevaisuus voimattomia sen edessä?

Rouva Oates, kiitos. Oli ilo tutustua teihin.

  Rebecca hamuili teräksen palaa taskustaan. Kädestä vuoti verta, se oli turta. Hän ei saanut työnnetyksi sitä taskuun. Rebeccan ilmeen nähdessään panamahattuinen mies seisahtui niille sijoilleen. Hän riisui sävytetyt silmälasinsa huolestuneena ja katsoi Rebeccaa. Sen kummalllisen piirteen hänestä Rebecca muistaisi kauan: merkilliset, tuijottavat, paljaat silmät. Ihmettelevät, laskelmoivat, kaipaavat silmät. Ripsettömän oloiset. Oikea silmä näytti jotenkin vahingoittuneelta, kuin sähkölampusta olisi palanut hehkulanka. Molemmat silmänvalkuaiset olivat kellastuneet kuin vanha norsunluu. Hän oli nuori-vanha mies, poikamainen olemus mutta uurteiset kasvot, voimattoman komea ja silti jotenkin haalistunut, aineeton. Rebecca näki ettei miehestä olisi hänelle mitään vaaraa, paitsi jos hänellä oli ase. Ja jos hänellä olisi ollut ase, hän olisi ottanut sen jo esiin.
  Rebeccan valtasi helpotus, olipa hän ollut typerä arvioidessaan muukalaisen niin väärin!

Alkuteos: The Gravedigger´s Daughter
Julkaistu Suomessa: 2009
Sivumäärä: 678

Tämä kirja saa: Neljä ja puoli kirjanmerkkiä. Mykistävän suora romaani, jossa toivo ja lohtu ovat häilyviä käsitteitä, mutta jonka sisällä väreilee kuitenkin jotain kaunista ja merkillistä. Puuttuva puolikas kirjanmerkki jumittuu jonnekin kirjan viimeiselle kolmannekselle; lopussa svengaava tenho ei ole yhtä intensiivistä kuin kirjan alkupuolella.  


             

tiistai 22. tammikuuta 2013

Top Ten Tuesday: Greatest Hits 2012


Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, on lempisanontojani. Toinen sanonta, joka lämmittää sydäntäni on parempi ei koskaan kuin nyt. Tänään olen päättänyt hyödyntää parempi myöhään kuin ei milloinkaan- filosofiaa. En aio listata, kuinka monta kirjainta luin viime vuonna (sataviisikymmentäseitsemän triljoonaa kirjainta, joista seitsemänsataaviisikymmentäseitsemän takaperin) tai että kuinka useasti silittelin kirjan kantta kuin kissaa (satakahdeksantoista kertaa) tai painoin pääni kirjan päälle kuvitellen, että se oli tyyny (yhdeksänkymmentäyhdeksän ja puoli kertaa). Enkä missään nimessä aio listata, kuinka monta kertaa mainitsin Stephen Kingin (kolmesataakuusitoista kertaa) teksteissäni. En, vaan aion olla yksinkertainen - se vaatii kiemuraiselta sielultani valtavia ponnistuksia - ja muodostaa listan parhaimmista viime vuonna lukemistani kirjoista. Hurraa, eläköön yksinkertaisuus!


1. Stephen King: Tukikohta. Mikä yllätys! Kun olette toipuneet shokista, kipaiskaapa kirjastoon/divariin/kirpputorille ja lukekaa tämä kirja. Jos olette jo lukeneet, ei hätää. Lukekaa se uudestan. Kiitos. Tukikohta on ollut minulle toiseksi voimakkain elämys tähän astisella King-taipaleellani. Tukikohta leputtelee sivujaan, mukavasti, heti siinä Mustan tornin katveessa.

2. John Irving: Garpin maailma. Ensimmäinen kosketukseni Irvingin tuotantoon hurmasi minut. Nerokasta ja absurdia draamaa ja farssia sekä huikeaa tarinan kerrontaa, ja minä melkein mykistyin ihastuksesta.

3. Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät. Huikentelevainen ranskalaisuus puraisi minua loppusyksystä kuin pakkasviima, viima, joka elävöitti ja toi valoa, ikään kuin olisin katsellut valaistua, suurta suihkulähdettä pimeässä. Olin onnesta soikea, kun löysin viihdekirjailijan, joka uskaltaa olla ronski, hullu ja värikäs.

4. S.J.Watson: Kun suljen silmäni. Watsonin teos ei ollut suinkaan vuoteni hienoimpia kirjallisia taidonnäytteitä, mutta romaanissa oli muuta tarvittavaa imua. Loistava, kiinnostavasti rakennettu trilleri piti minua hampaissaan kuin koira räsynukkea.

5. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin. Klassikko, jonka lukemista olin harkinnut vuosikaudet, ja vihdoin viime kesänä, bloginkin innoittamana, luin vihdoin kirjan. Yllätyin, miten paljon pidin kirjasta; sen psykologisessa otteessa on jotain maagista, hurmaavaa ja kiihkeää.

 6. Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala. Winmanin kirja oli loppuvuoden pikku yllätys. Olin teoksesta hivenen kiinnostunut etukäteen, mutta odotukseni olivat aika matalalla kirjan suhteen. Voi, kuinka miellyttävää oli huomata joutuvansa täysin Elly Maudin perheen pauloihin! Kirjassa on selittämätöntä, maagista tunnelmaa, joka säilyy ajatuksissa pitkään.

7. Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini. Mitä olisi tämä lista ilman toista Kingiä? Ei yhtään mitään. Kuin Paksukainen ilman Ohukaista. Kuin Olsenin kaksonen ilman sitä toista. Kuin korkokenkä ilman paria. Kuin Matti ja Teppo ilman Teppoa. Näin on hyvä. Kuningas ei voi olla yksin.

8. David Nicholls: Sinä päivänä. Haikean hauska brittiläisyys viihdytti minua kesän kynnyksellä. Tarina ystävyydestä ja rakkaudesta, miehestä ja naisesta. Onnistuneet henkilöhahmot muistaa kuukausienkin jälkeen kirjan kansien sulkemisesta.        

9. Stephen King: Kuvun alla. (Olen lukenut kirjan alkuvuodesta, joten tästä ei löydy arvostelua.) Mitä olisi tämä lista ilman kolmatta Kingiä? Ei yhtään mitään. Kuin pariskunta ilma kolmatta pyörää. Kuin triangeli ilman kolmatta sivua. Kuin Charlien enkelit ilman Jaclyn Smithiä. Näin on hyvä. Kuningas ei voi olla kaksin. Kuvun alla on tiiliskiven kokoinen järkäle, jossa pikkukaupungin ongelmat nousevat aivan uusiin sfääreihin. Kuvun alla ei ole parasta Kingiä, mutta tarpeeksi hyvää, jotta kirjan tunnelmaa ja henkilöitä pystyy palauttamaan mieleensä vuoden kuluttua.

10. Paul Sussman: Kätketty keidas. Luin viime vuonna yhden ainoan seikkailukirjan, mutta ei hätää, laatu korvasi määrän. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, Indiana Jones-mentaliteettia yhdistettynä mainioon kirjailijaan; ei huono, saattaisi Jorma Uotinen sanoa.

Mikä on teidän suosikkikirjanne viime vuodelta?  




maanantai 14. tammikuuta 2013

Paluu tulevaisuuteen - ja menneisyyteen



Yksi maailman historian hurjimmista tapahtumista on koettu; Irene, tuo erilaisten nuorten suuri johtajatar, on juuri lukenut Pulitzer-palkitun kirjan, ensimmäistä kertaa kaikkia fysikaalisia lakeja uhmaavan elämänsä aikana. Hän on lukenut Stephen Kingiä Empire State Buildingin nokassa, hypätessään laskuvarjolla pää alaspäin - se on sillä tavalla haastavampaa - sekä harrastaessaan syvänmerensukellusta Bora Boralla samalla kun on kamppaillut valkohain ja violetin lohikäärmeen mutaatiota vastaan vasemmalla kädellään. Joko painokoneet pysähtyivät? Kuuleeko rannikkovartiosto? Barack Obama, pitäisikö teidän kutsua Irene päiväkahviseuraksi Valkoiseen taloon, ja keskustella tästä käänteen tekevästä tapahtumasta? Oi, ilmassa kiirii historian siipien havinaa; nuo mahtavat historian enkelit liihottelevat ilmassa näkymättöminä. Joskus me pystymme aistimaan nuo hopeiset, uljaat amatsonit, joiden siivet ovat kehrättyä kultalankaa; silloin kun silmämme nykivät ja elohiiret rakentavat pesiään silmäluomiimme. Tunnetteko sen? Historiaa tehdään öisin, mutta ennen kaikkea, sitä tehdään päivisin.

Aika suuri hämäys on tarinana kuin peili, joka on sirpaloitunut pitkin kirjaa. Luvut ovat kuin pieniä novelleja, ja ajassa hypitään eteen- ja taaksepäin kuin lasten pussijuoksukisoissa, joissa aina joku tenava unohtaa menosuunnan. Kirjassa ei ole varsinaisia päähenkilöitä, vaan melkein joka luvussa tutustumme jonkun uuden ihmisen kurjuuteen nimeltä elämä. Taustalla on kaksi ihmistä, ongelmainen Sasha ja musiikkipiireissä vaikuttava Bennie, jotka häilyvät kaiken aikaa pikkutarinoiden yläpuolella kuin trapetsitaiteilijat; kirjan rakenteesta tulee mieleen kuuden ketju teoria, jonka mukaan kaikki maailman ihmiset liittyvät toisiinsa korkeintaan kuuden ihmisen kautta. Kirjan todellinen päähenkilö on aika; mitä aika tekee ihmiselle? Ajan hampaat pureskelevat henkilön yksi toisensa perään, ja välillä ne sylkäisevät ulos teemoja, jotka toistuvat tarinan edetessä. Musiikkia, mediaa, huumeita, perhesuhteita, ystävyyttä ja onnea. Onko onnea konkreettisesti olemassa, vai onko se pelkkä sattumanvarainen määre, jonka ajan herra omistaa?

Kiinnostuin Ajan suuresta hämäyksestä muiden kirjabloggaajien kautta. Se, että kirja on vuoden 2011 Pulitzer-palkinnon voittaja fiktiokategoriassa on vain ylimääräinen detalji; minä en lue koskaan kirjoja sen perusteella, että kuinka monta palkintoa ne ovat voittaneet. Aloitin innoissani, ja alku vaikutti lupaavalta. Pidin lukemastani, kunnes Aika suuri hämäys näytti todelliset karvansa. Innostukseni lässähti kuin korttitalo kymmenen pelikortin asettamisen jälkeen.

Aika suuri hämäys on Jennifer Eganin viides romaani, mutta vasta ensimmäinen suomennokseen asti päätynyt teos. Egan on myös journalisti, mikä on aistittavissa kirjan sivuja käännellessä. Teksti on loppujen lopuksi hengetöntä, aikakauslehtimäistä kirjainten vääntöä, johon on yritetty puhaltaa eloa lisäämällä tulta ja tappuraa ylimääräisillä merkeillä - #"¤!%&/((&%¤##! -siinä onnistumatta. Lopputulos on varsin puiseva, kuin tylsä sanomalehden artikkeli, johon painomusteen leviäminen on tuonut särmää. Kirja on yhtä jännittävä ja mielenkiintoinen kuin Pystymetsän Sanomien pääkirjoitus. Aitoa, oikeaa kirjailijan sielua ei havaitse tämän kirjan perusteella.

Henkilöhahmoihin ei kiinny millään lailla; kuinka heihin voisi edes kiintyä, kun he vaihtuvat lennossa kuin viestikapulat pikajuoksukilpailussa? Kirjaa lukiessa tuntui, että vierellä olisi pitänyt olla kynä ja paperia, johon olisi pitänyt piirtää kaavioita henkilöiden välisistä suhteista. Eganilla ei ole sitä taitoa, joka herättäisi hahmon herkulliseksi, lihaisaksi olennoksi muutamalla sanalla tai lauseella, jotta se jäisi mieleen. Henkilökaarti on kuin joukko paperinukkeja, joita Egan liikuttelee. Lukijan tehtäväksi jää paperinukkeshow´n katseleminen, ja sekin tapahtuu etäältä. Olo on ulkopuolinen ja kylmä, ikään kuin Egan ei uskaltaisi päästää ketään esityksen ytimeen.  

Kirja on lyhyt ja helppolukuinen, mikä kannustaa puskemaan eteenpäin peilin sirpaleiden keskellä. Jalkapohjat naarmuuntuvat, mutta yhtä kaikki, maaliin toki pääsee suuremmitta kivuitta. Aika suuri hämäys ei ole täysin luokaton tekele, mutta pettymys se on. Odotusarvo, joka lähenteli kihelmöivän mullistavaa, päätyi harmittomaksi paketiksi, jonka unohtaa saman tien.  

He ajoivat taksilla Lower East Sidelle. Sasha asui neljännessä kerroksessa talossa, jossa ei ollut hissiä. 
Hän oli asunut siellä jo kuusi vuotta. Asunnossa tuoksui hajukynttilöiltä, vuodesohvalla oli samettipeitto ja paljon tyynyjä, vanhassa väritelevisiossa hyvä kuva ja ikkunalautoja reunusti matkamuistojen kokoelma: valkoinen simpukka, kaksi punaista arpakuutiota, purkki nyt jo jähmettynyttä kiinalaista tiikeribalsamia ja pieni bonsaipuu, jota Sasha kasteli säännöllisesti. 
  "Hei", Alex sanoi. "Sinulla on kylpyamme keittiössä! Olen kuullut näistä - tai siis lukenut, mutta en tiennyt, että niitä on vielä jäljellä. Suihku taitaa olla myöhemmin asennettu, mutta amme on alkuperäinen, eikö niin?"
  "Jep", Sasha sanoi. "Mutta en käytä sitä oikestaan koskaan. Käyn suihkussa salilla."

Alkuteos: A Visit from the Goon Squad
Julkaistu Suomessa: 2012
Sivumäärä: 412

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Teos, joka yrittää olla älykästä viihdettä, mutta on loppujen lopuksi mitäänsanomaton sekasotku. Tai ehkä minä olen liian tyhmä ymmärtääkseni kirjan hienouksia.                 

   

tiistai 8. tammikuuta 2013

Top Ten Tuesday: NTBR





Kaikki kunnolliset kirjabloggaajat ovat tehneet TBR- tai kevään uutuuslistojaan viime aikoina, mutta minä en; olen renttu kirjabloggaaja, joka kuuluu kuuluisaan vastarannan kiiskien sukuun. Minua ahdistaa ajatus sadasta kirjasta; näen kasan kirjoja edessäni hillittömänä kirjavuorena, jota minun pitäisi lähteä valloittamaan hakku, kirves, suklaapatukkapaketti ja lisähappi mukanani. Etsisin koloa jalkateräni kärjelle jostain Taikurin sisarenpojan ja Jali ja suklaatehtaan välistä, käsieni tapaillessa otetta Sokkoleikin ja Mustan kuun välimaastosta. Etenisin hitaasti ja varmasti, kunnes kirjavuori romahtaisi kasaan, ja minä jäisin loukkoon kirjojen alle, jotka yhtäkkiä painaisivat kuin doupattujen hullujen kahvakuulat; olisin tyttö pimeässä, täysin yksin, ilman suklaan tuomaa lohtua, sillä olisin jo syönyt ne kaikki. Kohta alkaisi kuulua kammottavaa rapinaa; jokin liikkuisi minua kohti, jokin hirveä olento, jolla on turkoosina hehkuvat silmät ja fosforivirne täynnä hampaita. Minä olisin kuin The Descent-elokuvassa, eikä mikään voisi minua pelastaa.

Koska minulla on näin miellyttävän kaunis mielikuva päässäni pitkistä listoista, jätän ne suosiolla muille. Mutta olen päättänyt listata jotain tänä vaaleanharmaana, tammikuisena päivänä. Irenen Not To Be Read- kirjoja. Kirjoja, joita ei todellakaan kannata lukea.

1. Sandra Brown: Kylmän kosketus. Pidän Brownin ensimmäisistä suomennetuista teoksista, mutta mitä tuoreempi teos, sitä vähemmän minä pidän. Tuskailin Kylmän kosketuksen kanssa päivätolkulla, ja kun sain sen luetuksi, tuntui kuin olisin maannut hammaslääkärin penkissä viikon. Yhtä puuduttavan turruttavaa menoa, hip hei, Sandra!

2. Linda Howard: Yön sylissä. Howard on samankaltainen kirjailija kuin Brown, sillä erotuksella, ettei Howardin alkutuotannossakaan ole kehuttavaa. Joskus sitä erehtyy kerran jos toisen, ja tekee saman virheen, vaikka olisi luvannut itselleen, ettei lue tietyn kirjailijan kirjoja. Minä päädyin lukemaan Yön sylissä ja siltä se myös tuntui; se oli yhtä liskojen yötä, joka ei tuntunut päättyvän koskaan.

3. Kira Poutanen: Rakkautta au lait. Siis OMG! Enivei, jostain ihmeellisestä syystä jouduin viettämään tämän kirjan kanssa muutaman päivän, ja maksani hikoili verta koko sen ajan. Tarina oli käsittämättömän pinnallinen ja teksti kuin neljätoistakesäisen pissiksen päiväkirjasta. Ja tätä Suomessa julkaistaan? Kauhukseni samasta naikkosesta kertovia kirjoja on tullut kaksi lisää. Ihanaa! Laitan heti ne varaukseen kirjastosta. Jotta voin repiä ne kappaleiksi ja syyttää lähimetsässä asuvaa viekasta pesukarhua tekijäksi.

4. Francesca Duranti: Talo Kuujärven rannalla. Jouduin eräällä kirjoittajakurssilla - älkää huoliko, en tullut siellä yhtään paremmaksi kirjoittajaksi - lukemaan pakollisia kirjoja. Talo Kuujärven rannalla oli yksi niistä. Kirja oli outo kokemus; koko kirjan ajan odotin, että jotain tapahtuisi. Jännite oli olemassa, mutta mitään ei tapahtunut. Tai ehkä olen liian tyhmä ymmärtääkseni italialaisen kirjallisuuden hienouksia.

5.  Jane Green: Hiekkalinnoja. Olin innoissani, kun päätin lukea ensimmäisen Greenini. Kuinkas sitten kävikään, Irene? Hiekkalinna lätsähti, ja tuloksena oli epämääräinen kasa epätoivoisia monttuja, jotka lainehtiva vesi muovasi pikkuhiljaa pelkäksi pannukakuksi. Brownilla ja Howardilla on sentään jonkinlaista yritystä omassa surkeassa viihdepilttuussaan, mutta Greenillä ei ole edes sitä. Green vain pötköttää, vaikka lukija luo sontaa päälle.

6. Dean Koontz: 60 tuntia. Se ei ole salaisuus, että minä olen ollut Koontz-fani nuoruudessani - se oli sitä aikaa kun ainoa sähkövirta kulki ihmisten kehoissa. Olen yhä sitä mieltä, että Koontzin vuosien takaiset kauhukirjat ovat mahtavia. Viimeisen vuosikymmenen aikana herralta on suomennettu Odd Thomaseja, joita en ole lukenut, sekä perinteisiä trillereitä. 60 tuntia oli ensimmäinen Koontzini vuosien tauon jälkeen. Pettymys oli suuri. Se ammotti edessäni kuin Grand Canyon, jonka kitaan minun teki mieli hypätä joka kolmannella sivulla. 60 tuntia oli tarkoitus olla intensiivinen trilleri; ainoa intensiteetti, jota kirjan lukemisen aikana tapahtui, oli minun leukojeni lonksutus kun haukottelin niin kiivaasti. Minun piti mennä leuanvaihtoleikkaukseen luku-urakan jälkeen.

7. Kirsti Ellilä: Miehenvaihtoviikot. Olipa kerran reipas ja ihana tyttö, joka päätti tukea suomalaista viihdekirjailijaa. Hän valitsi kirjan - mikä ei voinut tapahtua kannen perusteella, sillä tyttö muistaa, että kirjan kansi oli sanoinkuvaamattoman hirveä - ja aloitti, tuntien itsensä laupiaaksi samarialaiseksi. Mutta voi! Ei voinut tyttö aavistaa, minkälaisiin peruspirkkojen ja peruspenttien kokoontumisajoihin hän joutuisi. Tyttö puisteli päätään, sätki mukana sivulta toiselle, ja kun kirja oli ohi, tyttö muisteli kirjan parasta kohtaa; kyllä, se oli makkaratehtaan siivoaminen. Tyttö meni nukkumaan ja näki unta lentävistä makkaroista.

8. Winston Groom: Gump ja kumppani. Forrest Gump on yksi kaikkien aikojen upeimmista elokuvista. Vasta vuosia elokuvan jälkeen luin alkuperäisteoksen, jota pidin kohtalaisena, ja heti sen perään Gumpin ja kumppanin. Gumpin tapauksessa jatko-osa ei pelannut ollenkaan; pingispallo huiteli pitkin seiniä, eikä osunut pelialustalleen kuin muutamia kertoja. Parempi nimi kirjalle olisi ollut Forrest Gump- Rahastuksen makua.

9. Tuija Lehtinen: Suklaapolkuja. Lehtinen oli ennen muinoin lempikirjailijoitani. Nykyään vaadin lukemaltani kirjallisuudelta enemmän - hän sanoo, ja muut nauravat partoihinsa/letteihinsä - ja väitän myös Lehtisen tason laskeneen kuin lapsi liukurilla ojan pohjalle. Suklaapolkuja on hyvä kirjan nimi, mutta itse kirja oli kuin olisi seurannut polkua kivilouhoksessa. Harmaata ja ankeaa. Vesisadetta. Eikä suklaata ollut näköpiirissä.  

10. Virginia Andrews: Kristalli. Andewsilla on hyviä kirjoja. Naisparan lähdettyä kertomaan tarinoitaan taivaallisille aukioille, näppärä suku jatkoi kirjojen julkaisua haamukirjoittajan avulla. Goottimainen perhekauhu kunniaan! Näin kuulunee perheen slogan, joka lienee tatuoitu jokaisen pakaraan ja liimattu jokaisen auton takaikkunaan tarran muodossa. Muutamat haamukirjoittajan vääntämät kirjat ovat vielä luettavia, mutta sitten alkavat vaikeudet. Kristalli on pohjanoteeraus. Ohut kirja, jossa ei ole tarinaa nimeksikään. Vaikka rouva Andrews olisi kirjoittanut päiväkirjaansa pitävänsä kristalleista vuonna 1975, ei sen luulisi riittävän lähtökohdaksi kirjalle.

Olkaa hyvä. Ojennan teille ilomielin nämä kirjat, joita ei kannata ottaa vastaan.              

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Kuninkaalliset pyhät osa 2


Tiedetään. Vaihda jo virttä. Älä lue aina Kingiä. Ole rohkeampi; heittäydy enemmän. Älä kangistu kaavoihin kuin nivelreumainen ompelija. Älä ole kuin tiskijukka, joka soittaa Take on Me- kappaletta kerta toisensa jälkeen moppitukka heiluen. Lenkkeilijä, joka kiipeää aina samaa mäkeä, satoi tai paistoi. Kanttori, joka hoilottaa yhtä virttä ja sitäkin epävireisesti. Lapsi, joka kokeilee joka talvi, jääkö kieli rautaputkeen kiinni. Adam Sandler, joka näyttelee aina samanlaisissa elokuvissa tyhmä virne kasvoillaan. Tunnen painavat syytökset niskassani; olen kirjarikollinen, taparikollinen, joka toistaa saman ryöstön yhä uudestaan, aina näkkileipäpaketilla ja otsalampulla uhaten. Palaan aina rikospaikalle. Aina, ja jään kiinni. Nostan käteni ilmaan; kyllä, olen syyllinen, mutta jollain oudolla tavalla olen ylpeä siitä.

Puolustuksekseni minun on sanottava, että Rita Hayworth- Avain pakoon on osa Stephen Kingin pienoisromaanikokoelmaa, joka sisältää neljä tarinaa. Ensimmäisen osan löydätte täältä. Minkä minä sille voin, että suomalainen kustantaja on niin ahne, että yksi kokoelma on pitänyt pätkiä kahdeksi pikkukirjaksi?

Ensimmäisessa tarinassa, nimeltään Toivon kevät: Rita Hayworth ja Shawshankin vankila, tutustumme vuosikymmenien takaiseen pirteään vankilaelämään. Kaikki ovat onnellisia ja yhtä suurta perhettä! Kukaan ei koskaan tappele; kaikki reippaat miehet käyttäytyvät kuin kuoropojat ja odottavat vapautumistaan, jos sellainen yhdentekevä pikkuseikka sattuu olemaan mahdollista. Red on istunut vankilassa tovin, ja ajan myötä hänestä on tullut se kaveri, joka pystyy hankkimaan melkein mitä tahansa muille iloisille asuintovereilleen. Pirttiin saapuu keltanokka, syyttömyyttään vakuuttava Andy Dufresne, joka on tuomittu vaimonsa ja tämän rakastajan murhasta. Vuodet kuluvat; Redin ja Andyn välille kehkeytyy lämmin ystävyys. Red huomaa, ettei Andy muutu ajan kuluessa epätoivoiseksi, laitostuneeksi vangiksi, vaan hänen ympärillään säteilee jatkuvasti toivon kehä. Miten Redin ja Andyn ystävyyden käy?
Toinen tarina, Rappion kesä: Etevä oppilas, käsittelee myös jonkinlaista ystävyyttä, mutta joka on kietoutunut rähmäisiin, kieroutuneisiin verkkoihin. Todd Bowden on kolmetoistavuotias täydellinen poika täydellisestä kalifornialaisesta perheestä. Hän on niin etevä oppilas, että harakatkin kääntyvät katsomaan häntä. Tuossa se polkee pyörällään, se Todd Bowden, mahdottoman etevä oppilas, kraak! Todd tutustuu vanhaan pappaan, Arthur Denkeriin; mieheen, joka kantaa synkkää salaisuutta sydämessään kuin painavaa matkalaukkua. Mutta Todd, jonka etevämpää oppilasta maailma ei ole päällään kantanut, on saanut Arthurin salaisuuden selville. Arthurin helpotukseksi Todd ei aio paljastaa papan menneisyyttä muille; Todd ryhtyy Arthurin salaisuuden matkalaukun pikkoloksi. Nuori poika alkaa käydä säännöllisesti vanhan, tyylikkään herran luona kuuntelemassa menneisyyden tuulahduksia. Mutta mitä löytyy molempien täydellisten kulissien takaa?

Rita Hayworth- Avain pakoon on monien suosikkielokuva, eikä suotta. Se on minunkin suosikkejani. Oli mielenkiintoista lukea vihdoin alkuperäinen teos, joka on vain 107 sivua pitkä. Mutta miten paljon noihin sivuihin mahtuikaan! Vankilaelämän kuvaus on niin elävää ja tarkkaa, että on helppo kuvitella Stephen Kingin viettäneen parikymmentä vuotta vankilassa edellisessä elämässään. Tarinan todellinen hienous ei piile rajussa vankilaelämässä, vaan ystävyydessä, toivossa ja sinnikkyydessä. Red on mainio tyyppi, joka kertoo tarinan osaksi kuulopuheiden avulla ja osaksi arvailemalla, mutta sillä tavalla, että joka sanan uskoo. Andy Dufresne on fiksu ja aikaansaava mies, mutta ei Red hänestä kovin kauaksi jää, vaikka mies pitää itseään tavallisena hanslankarina. Rita Hayworth on lyhyt ja ytimekäs tarina, joka antaa silti todella paljon. Se on kaunis ja koskettava, vaikka puitteet ovat raa´at. Minä tirautin pari kyyneltä lopussa, vaikka tiesin juonen etukäteen.

Etevä oppilas on myös siirretty valkokankaalle, nimellä Mallioppilas. En ole elokuvaa nähnyt, mutta luettuani kertomuksen haluan nähdä sen. Pian. Etevä oppilas on kuin Rita Hayworthin antiteesi; se on ruma ja hyytävä, suorastaan saastaiselta löyhkäävä tarina, jolla on viehättävät ja idylliset puitteet. Mitä pidemmälle Toddin ja Arthurin välistä, pakollista ja vinksahtanutta ystävyyttä seuraa, sitä enemmän vilunväristyksiä alkaa kulkea pitkin selkärankaa; ne viuhahtavat kuin jäähdytetyt metrot luihin ja ytimiin. Vaikka päätä palelee ja sielua kourii kylmä käsi, Etevä oppilas koukuttaa. Se on musta kuin avaruuden kaukainen kolkka, jossa toivon ohjastama alus ei ole koskaan käynyt, eikä tule koskaan käymään. Etevä oppilas on lohduton kurkistus kahteen rikkinäiseen mieleen, joiden ajatuksia ei haluaisi nähdä, mutta niitä katsoo siitä huolimatta, kuin kauhuelokuvaa, sormien läpi. Etevä oppilas on yksi parhaimmista lukemistani Kingin lyhyistä kertomuksista. (Jos yli kaksisataasivuista voi sanoa lyhyeksi.)

Olette voineet saada käsityksen, että kuvailen jotakuta, joka on enemmän legenda kuin ihminen, ja minun on myönnettävä, että siinä on perää. Meille pitkäaikaisille, jotka tunsimme Andyn vuosikausia, hänessä oli jotain mielikuvituksenomaista, melkein jotain myyttistä ja maagista, jos ymmärrätte. Osa myyttiä on kertomani tarina siitä, miten Andy kieltäytyi ottamasta Bogs Diamondilta suihin ja miten hän jatkoi taistelujaan siskoja vastaan, ja sekin, miten hän sai homman kirjastosta...mutta siinä on yksi merkittävä ero; olin itse paikalla ja näin, mitä tapahtui, ja vannon äitini nimeen, että se on totta alusta loppuun. Murhasta tuomitun vangin vala ei ehkä ole paljon väärti, mutta tämän saatte uskoa: minä en valehtele.  

Alkuteos: Different Seasons
Julkaistu Suomessa: Ensimmäisen kerran vuonna 1992, lukemani kirja on toinen painos vuodelta 1995
Sivumäärä: 319

Tämä kirja saa: Neljä ja puoli kirjanmerkkiä. Näillä kahdella tarinalla herra King todistaa olevansa myös draaman kuningas niin halutessaan; kerronta on huikeaa ja tarinat ovat säväyttäviä. (Jos arvioin Kauhun vuodenajat yhtenä teoksena, kirjanmerkkejä pätkähtää kolme ja puoli.)  

    




                  

perjantai 4. tammikuuta 2013

Irene, sivistyksen tyyssija

Kärsineet joulutähdet ovat nyt muotia. Joulutähden kärsimystä on edesauttanut uralilainen musta tuhmiaiskissa; joulutähdet ovat sen suurta herkkua.
Löysin tämän mukavan, pikku listan Merzun nojatuoli -blogista. Näin uuden vuoden kunniaksi ajattelin listan myötä paljastaa teille todellisen sisimpäni, kirjasieluni syvimmän sopukan. Te jo toki tiedätte, ettei Irene ole sofistikoitunein lukuihminen maan päällä; seuraava lista heittää teidän kasvoillenne ämpärillisen jäävettä, silkkaa kylmää totuutta. PS. En ole varma, mitä "tägäytä" tarkoittaa. Hip hip hurraa, hyvä Irene, vuoden nettislangin käyttäjän palkinto on varmasti postitse tulossa!

100 kirjaa jotka tulee lukea ennen kuolemaa


Ohjeet: Kopioi tämä muistiinpanoihisi. Tägäytä muita kirjanörttejä, myös minut, jotta näen mitä olet vastannut. Lihavoi kirjat, jotka olet lukenut kokonaan; kursivoi kirjat, jotka olet aloittanut muttet ikinä saanut päätökseen tai joista olet lukenut pätkiä. Luetuksi kirjaksi lasketaan myös, jos joku on lukenut kirjan sinulle.

1. Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen (Siskoni on lukenut, siitä saa varmaan puoli pistettä.)

2. J.R.R.Tolkien - Taru sormusten herrasta (Siskoni on lukenut, puoli pistettä; itse olen katsonut elokuvana, ainakin 0,25 pistettä.)

3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas (Olen kuullut elokuvasta ääniä, silloin kun muut ovat katsoneet sitä. Käytännössä 0,1 pistettä.)

4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä (Taas nerokas siskoni on lukenut, puoli pistettä, hallelujaa!)

5. Väinö Linna - Täällä pohjantähden alla 1-3

6. Agatha Cristie - Kymmenen pientä neekeripoikaa (Hahaa, pisteitä ropisee! Viisi pistettä! En muuten tiedä, onko siskoni lukenut tätä.)

7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus

8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja

9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille (Taas siskoni on lukenut, ja minä nähnyt elokuvana; hurjat 0,75 pistettä!)

10. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli (Score! Ainakin viisi pistettä!)

11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi

12. J.K. Rowling - Potter-sarja (35 pistettä! Olen kuningatar! Tuuletan bikineissä kirjahyllyn päällä!)

13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

14. George Orwell - Vuonna 1984 (Siskoni on lukenut; minä olen aikonut lukea tämän noin kuusitoistatuhatta kertaa.)

15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

16. Elias Lönnrot - Kalevala

17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo

18. Sofi Oksanen - Puhdistus

19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu (Mitä jos ei ole varma? Lisään säännön; epävarmat kirjat liilannetaan.)


20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan (Sisko kyllä, tuhma Irene ei; tämänkin olen aikonut lukea monesti.)

21. Richard Bach - Lokki Joonatan

22. Umberto Eco - Ruusun nimi

23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti (Hyvä minä! Minulla on tästä koulun ala-asteelta "unohtunut" kappale, jonka tuo kerrassaan nerokas pikkusiskoni on piirtänyt täyteen mörön kuvia. Kyllä, hänestä tuli varsin täysjärkinen aikuinen; itsestäni en ole niin varma.)

24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III

25. Dan Brown - Da Vinci -koodi (Tästä lähtee putki!)

26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
(Oi, beibi!)

27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
(Hattutemppu!)

28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri

29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja (Muutamia sieltä täältä hurjassa nuoruudessani.)

30. John Irving - Garpin maailma (Myöhäisherännäinen Irvingläinen kiittää ja kumartaa.)

31. Louisa May Alcott - Pikku naisia

32. Victor Hugo - Kurjat

33. C.S. Lewis - Narnian tarinat (Taas 35 pistettä! Miksi täältä puuttuu Musta Torni- sarja? Siitä saisi 3500 pistettä! Kenelle voin valittaa listalle valituista kirjoista? Paaville? Jumalalle? Maailman mahtavimmalle rehtorille?)

34. A.A. Milne - Nalle Puh (Olen lukenut Disneyn Nalle Puheja; 0,2 pistettä.)

35. Henri Charrière - Vanki nimeltä Papillon

36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia

37. Emily Bronte - Humiseva harju

38. William Golding - Kärpästen herra (Taas kerran; sisko kyllä, mutta minä olen vain aikonut ja aikonut.)

39. Juhani Aho - Rautatie

40. Leo Tolstoi - Anna Karenina

41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli

42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001

43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa (Pakkopullakirja, jota inhosin yli kaiken kuusitoistavuotiaana. Tästä saa ainakin kymmenen pistettä!)

44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani

45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5

46. Isaac Asimov - Säätiö

47. Aapeli - Pikku Pietarin piha

48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha

49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa (Olen lukenut Kunnaksia, mutta en muista mitä.)

50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää (Ehkäpä siskoni pitäisi pitää tätä blogia minun sijastani? Tämänkin hän on lukenut ja minä vain katsellut kuvina.)

51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut

52. Albert Camus - Sivullinen

53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu (Lasketaanko Tiitiäisen tarinoita? Keltakansinen, jossa on sininen kirahvi? Se oli lempikirjojani mukulana.)

54. Hergé - Tintti-sarja (Kirjasia sieltä täältä)

55. Miquel Cervantes - Don Quijote

56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira

57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut (Kyllä! Pentuna luin tämän! Ajatella!)

58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi  (Saatan lukea tämän joskus.)

59. Herman Hesse - Lasihelmipeli

60. Günther Grass - Peltirumpu

61. Jostein Gaarder - Sofian maailma

62. Leon Uris - Exodus

63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö

64. Ilmari Kianto - Punainen viiva

65. Franz Kafka - Oikeusjuttu

66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä

67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa (Ei voi olla totta. Enkö ole edes tätä lukenut?)

68. John Steinbeck - Eedenistä itään

69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie

70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin

71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä (Leffa katsottuna, 0,25 pistettä.)

72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa

73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa

74. Giovanni Boccaccio - Decamerone

75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

77. Homeros - Odysseia (Olen nähnyt tämän kannen ja joskus jopa selaillut kirjaa. 0,001 pistettä.)

78. Peter Hoeg - Lumen taju

79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira

80. William Shakespeare - Hamlet

81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja

82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia (Luin tätä 30 sivua ja jätin kesken, mikä on todella harvinaista. Ei vain lähtenyt. Elokuvat olen nähnnyt, mutta eivät nekään olleet minusta kovin säväyttäviä.)

83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia

84. Thomas Harris - Uhrilampaat (Olen tutustunut tähänkin teokseen vain leffana.)

85. Raymond Chandler - Syvä uni

86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani (Meidän äiti on lukenut tämän! Nyt kyllä lähti lapasesta tämä homma!)

87. Deborah Spungen - Nancy (Olen useasti aikonut lukea tämän ja muistelen joskus pyöritelleeni kirjaa käsissäni, mutta muistaakseni en päätynyt sitä lukemaan.)

88. Stephen King - Hohto (EIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Ei voi olla totta! Olen lukenut noin tsiljoona Kingiä, mutta tämä on yksi niistä, jota en ole lukenut! Menen nyt hukuttautumaan kaivoon, kiitos paljon. Koska olen nähnyt elokuvan ainakin pari kertaa ja lukenut muita Kingejä enemmän kuin monet muut yhteensä, ansaitsen sata pistettä.

89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla

90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat

91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi

92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo

93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja

96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran

97. Veijo Meri - Manillaköysi

98. Maria Jotuni - Huojuva talo

99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän

100. Jan Guillou - Pahuus

Sadasta kirjasta olen siis lukenut varmuudella yksitoista kappaletta. Hieno suoritus. Sain 350 000 pistettä ja voitin kaikki.

Mukavaa alkanutta vuotta!