.

.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Kaikki tiet vievät puistoon


Seis! Pysäyttäkää maailma, pysäyttäkää aika! On tapahtunut hurjuuksia! Niin valtavia hurjuuksia, että koko maailmankaikkeus lakkaa hetkeksi hengittämästä, ja kun se vihdoin vetää ikuiset keuhkonsa täyteen ilmaa, se on laajentanut reviiriään valtavin harppauksin, onnellisena, kiitollisena, kohti äärettömyyden lukuisia satamia. Maailmankaikkeus vapisee liitoksissaan! Tietenkin, koska pieni blogityttö Irene, Telluksen asukas ja kaikin puolin merkittävä ihminen, on kokenut kummallisen sielun laajennuksen suomalaisen kirjailijan toimesta. (Voi olla, että vaadin tarkempaa DNA-tutkimusta kirjailijan syntyperästä.) Kyllä, te luitte aivan oikein. Suomalaisen. Jokin korkeampi voima täytyy olla olemassa.

Joel Haahtela, Haahtelan Joel. Hän on nelikymppinen lääkäriherra pääkaupunkiseudulta, joka aloitti kirjoittamisen opiskeluaikoinaan, ja hänen ensimmäinen romaaninsa näki päivänvalon vuonna 1999. Mikä sen mukavampaa kuin olla lääkäri sekä kirjailija! Päivää, olen Joel Haahtela, lääkäri-kirjailija ja mahdollisesti pian myös finnautti-astrofyysikko. Esikoisen jälkeen maailmaan on pullahtanut seitsemän pikku-Haahtelaa, joista pienoisromaani Elena on järjestyksessään neljäs. Se oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

Minä luin ensimmäisen kerran Joel Haahtelasta Pisara -blogista kuukausia sitten, ja olin silloin varma, että en koskaan tulisi lukemaan Haahtelaa. Niin. Kunnes Annika, tuo mainio Rakkaudesta kirjoihin- blogin emäntä, postasi jokin aika sitten Elenasta, ja minussa, herran pieksut sentään, värähti jossain syvällä sisimmässä, tuolla sielun ummehtuneilla, pölyn peittämillä kartoittamilla rajamailla; siellä liikahti jokin yksinäinen preeriapallo, vain hieman, mutta se liikahti, ja silloin minä tiesin, että minun pitää lukea Elena. Lohduttauduin ajatuksella, että mikäli inhoaisin kirjaa, niin ainakin taistelu olisi lyhyt.

Elenassa tapaamme miehen, jonka päiviä piristää arvoituksellinen nainen. Mies seuraa naisen kulkua läpi puiston omasta syrjäisestä tarkkailupaikastaan säännöllisesti - ilmassa leijuu hienoista stalkkerin vikaa, eikö totta? - ikään kuin nainen olisi hänelle yhtä elintärkeää kuin happi; miehen on saatava hengittää tuntemattoman naisen olemassaoloa. Mutta kuka nainen on? Kuka mies on? Uskaltautuuko mies naisen juttusille?

Elena on upea, pikkuruinen yllätys; se on kuin vanhaan sanomalehteen kääritty pienen pieni rasia - kirjan kantta ei voi kehua houkuttelevaksi - , jonka sisältä löytyy todellinen aarre, helmien helmi. Se tempaisee katselijan säkenöivän kauneuden pauloihinsa, puhtaaseen, valkeaan mereen, jossa vesi on aina ystävä. Elenan parissa keinuu aallolta aallolle, rauhallisuuden ja ihastuksen lempeissä pyörteissä, valtavien vesimassojen keskellä merellä, jossa ei koskaan myrskyä; loputtomalla merellä, joka ei kuitenkaan koskaan täysin hiljene, vaan se kuiskailee säkeitään kaikkialle; säkeitä, jotka leijuvat ikuisina kaikuina sydämien taivaalla.

Joel Haahtelan kerronta on eleetöntä; lukiessa tuntuu siltä kuin katselisi paikoilleen jähmettynyttä miimikkoa, järkähtämätöntä taiteilijaa, jonka presenssissä piilee silti väkevä vahvuus. Sen kaltaista yksinkertaisen voimakasta kerronnallista tunnelmointia moni kirjoittaja tavoittelee siinä onnistumatta. Herra Haahtela osaa käyttää juuri oikeanlaisia mielikuvia tekstissään; ne ovat selkeitä, välilä jopa arkisia, mutta niissä on hämmentävää tenhoa. Haahtela on kuin taidemaalari, joka vetää valkoiselle kankaalle yhden harkitun, paksun viivan ja jättää teoksen siihen, tietäen, että he, jotka hänen työtään tarkastelevat, näkevät viivan ympärillä huikeita yksityiskohtia. Ja he, jotka häntä lukevat, kuulevat satojen sanojen kuoron lyhyen toteamuksen rinnalla. Tekstissä on jotain selittämätöntä, maagista eloa, joka imeytyy ihon läpi ja humalluttaa.

Elena on kuin pitkä, helposti ymmärrettävä runo, joka on puettu kertomuksen pukuun. Se on iätön, se on paikaton; se voisi tapahtua missä tahansa ajassa ja missä tahansa paikassa. Elenassa ei ole tärkeintä tarina, vaan tunne. Tunne, joka on niin vivahteikas, että tarina kasvaa itseään suuremmaksi; pieni tarinan siemen versoaa ja kohottautuu korkeuksiin, jättiläismäiseksi puuksi, jonka miellyttävässä varjossa tietää kulkevansa loppuikänsä.

Minä olen pitkien kirjojen ystävä. Lyhyet kirjapyrähdykset saavat minut yleensä ärsyyntymään, mutta Elena, joka on lähinnä miniatyyrikirja, kietoutui sydämeni ympärille kuin pehmoinen, lämpöinen kissa. Miten jokin niin pieni voi olla niin suuri? En ymmärrä. Haluan nähdä matemaattisen kaavan, kiitos. Elena on harvinainen kirja minulle myös siinä mielessä, että olen palannut selailemaan sitä useamman kerran sen jälkeen, kun olin hotkaissut sen melkein yhdellä kertaa. Itse asiassa, sillä sekunnilla, kun olin Elenan lukenut, halusin aloittaa sen uudestaan. Viimeksi olen kokenut vastaavaa Mustan Tornin viimeisen osan jälkeen. En tiedä, mitä minulle on tapahtunut. Olisiko Elena iskostunut minuun yhtä lailla toisenlaisessa mielentilassa? En osaa sanoa. Ehkä tämä oli tilapäinen mielenhäiriö. Ehkä palaan järkiini seuraavan Haahtelan seurassa ja voin taas alkaa vieroksua kotimaisuutta yllin kyllin.

On paikkoja, joilla on erityinen sija muistissamme. Ne kasvavat suuriksi rakennuksiksi, hämärässä uiviksi palatseiksi. Niiden huoneissa ovat salatuimmat toiveet ja näkemättömät unet, lapsuuden kirkkaimmat pihamaat. 

En usko, että kukaan voisi ymmärtää, ei edes hän. Maailma ympärillä on muuttunut, ja siinä muutoksessa on jotain peruuttamatonta, että tuntuu kuin itse aika olisi hidastunut, jäänyt vangiksi tämän huoneen esineisiin, lasimaljakon väreilevään vedenpintaan tai ikkunasta peilautuviin kuviin. Kun joskus katson ulos, en tiedä onko päivä vai yö, kesä vai talvi, olenko elävä vai kuollut vai pudonnut tilaan, jossa tähdet putoavat taivaalta ja luonnonlait yksinkertaisesti lakkaavat olemasta. 

Saatan Janin asemalle varhain aamulla. Kävelemme kohti kaupungin laitaa, jossa taloista tulee nokisia ja aidoista teräslankaa. Yöllä on satanut ja aurinko nousee sumun läpi. Janilla on mukanaan pieni matkalaukku, ei muuta. En nähnyt hänen avaavan sitä kertaakaan koko vierailun aikana. 

Kaikki katoaa, mutta mikään ei koskaan unohdu, hän sanoo ja pyyhkäisee sormella nenäänsä.

Julkaistu Suomessa: Otava 2003     
Sivumäärä: 126  

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Kaunis, surumielinen tunnelmapala, jonka pinnalla väreilee surrealismin keveitä laineita.                 

            

14 kommenttia:

  1. Kuulemma minunkin pitäisi tämä Elena lukea. Ehkä pitäisikin, todella, jotta voisin muodostaa perustellumman mielikuvan ja mielipiteen Haahtelan taidoista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan kyllä, ettet pitänyt miehen jostain kirjasta ollenkaan. En kyllä menisi vannomaan, että Elena muuttaisi mielipidettäsi välttämättä. Toisille uppoaa, toisille ei! =D Toisaalta tämä on niin lyhkäinen pikkukirja, ettei sen lukeminen kauheasti kirpaisisi, vaikkei pitäisikään. =D

      Poista
  2. Elena on huikean hieno, eikä se siltikään ole edes suurin suosikkini Haahtelan kirjoista (vaan Tule risteykseen seitsemältä on, se on minulle niin täydellinen kirja että haluaisin vain pitää sen mustasukkaisesti itselläni :D ).

    Ja voi että, kirjoitit kyllä taas niin mainiosti että piristit vähän ankeaa päivääni toden teolla! Kiitos tästä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, haluan kyllä lukea lisää! Olisikohan se kenties juuri tuo Tule risteykseen seitsemältä. Jos sallit. =D

      Kiitos paljon, mukavaa, että piristin! =D

      Poista
  3. Irene! <3 Olet löytänyt valon!

    (nyt ei juttu luista koska olen köhköh-flunssassa mutta get the point, sis?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin! Tai vielä syvemmän hulluuden! Joko tai. =D

      (I do get the point, my sis, get well soon! Kylläpäs tässä alettiinkin kansainvälisiksi. =D)

      Poista
  4. Vanha Haahtela-fani myhäilee tyytyväisenä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta Pekka, et kai sinä nyt niin vanha ole?! =D

      Uskon, että joku muukin saattaa myhäillä taustalla tyytyväisenä, kun olen vihdoinkin saanut äärimmäisen positiivisen kokemuksen kotimaisen kirjallisuuden kanssa. Että siitäs sait, Irene! =D

      Poista
    2. Nyt olen entistäkin vanhempi, kun unohdin vastata tähän aiemmin... Mutta ei vaiskaan, olen sentään kolmisen vuotta nuorempi kuin Haahtela itse! Ehkä halusin tuolla sanavalinnalla viitata verrattain pitkäaikaiseen faniuteeni, koinhan Haahtela-herätykseni jo yli viisi vuotta sitten. :)

      Itsekin aloin kunnolla lukea kotimaista kirjallisuutta vasta joskus 2006, Juha Itkonen avasi silmäni.

      Poista
    3. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan jne... Aivan, ymmärsin toki, että viittasit faniuteesi, mutta enhän minä voinut olla tarttumatta tuollaiseen syöttiin. =D

      Mitenhän minun käy?! Haahtelaa aion lukea lisää, ja katsoa, oliko kyseessä hetken huuma vai the real thing; muuta suomalaista en olekaan harkinnut lukevani ihan lähiaikoina. Ehkä. Voi olla, että unohdan näin ajatelleeni. Kun itsekin olen jo kolmenkymmenen paremmalla puolella. Ja vanhuus ei tule muistin kanssa. Vai miten se meni. Taisin juuri keksiä uuden sananlaskun. =D

      Poista
  5. Ohhoh, viisi kirjanmerkkiä kotimaiselle kirjalle! Irene, sinä onnistuit yllättämään :) Yhden kirjan kokoinen Haahtela-kokemukseni (Lumipäiväkirja) jäi hämmentäväksi. En ihastunut täysin, mutta kielestä pidin kovasti. Aion lukea lisää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, yllätän välillä itsekin itseni! =D Olin kirjan lukemisen aikana jonkinlaisessa kummallisen hämmentävässä mielentilassa - nyt taidan kuulostaa hullulta, ehkäpä olenkin, hih - , että nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että pystyinkö olemaan täysin objektiivinen Elenan suhteen, ei sen puoleen, että pitäisi edes olla... Toisaalta, olen lukenut kirjan kohta jo toistamiseen. =D Hassua. Minäkin aion lukea lisää. =D

      Poista