.

.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Perhoset suviyössä


On tullut aika pitää hiljainen, kunnioituksen hetki; Irene, tuo peloton, hurja nainen, joka taistelee urheasti paarmoja ja UV-säteilyä vastaan harva se päivä, on tehnyt sen, minkä lupasi alkuvuodesta: Irene on lukenut kotimaisen kirjan. Aivan oikean, rehellisen, supisuomalaisen kirjan. Kuunnelkaamme lähes täydellistä hiljaisuutta, jossa historian lehdet havisevat; ne kieppuvat äänettömyydessä, ne lipuvat halki universumin kuin ajan kellastamat sanomalehtien riekaleet, ja ne kuiskivat, kuiskivat, kuiskivat, kuinka historiaa ei tehdä vain öisin, vaan myös aamuin ja illoin, ja erityisesti kahvikupin ja kirjan ääressä. Hiljaisuus on saavuttanut kliimaksinsa, ja kunnioituksen hetki on ohi; nyt saa riemuita ja aplodeerata. Hurraa! Hip hei! Hyvä Irene! Miten loistelias suoritus! Tiedän, olen itsekin hämmästyksestä mykkä, että kuinka ihmeessä pystyin näin uskomattomaan käänteeseen elämässäni; myönnän, että jouduin pistäytymään korkean paikan leirillä ja ottamaan ylimääräisiä lihashuoltoja ennen urotyöhön ryhtymistä. Hyvä kunto ja vetreä vartalo siivittivät minut läpi kotimaisen kujanjuoksun, jossa riitti esteitä - roskapönttöjä, kulkukissoja, pahvilaatikoita ja auton renkaita - , mutta uljaalla askeleellani minä pääsin toiseen päähän, maaliin, loppuun, ja nyt olo on helpottunut. Minä tein sen! Odotan urhoollisuusmitalini - siihen on kaiverrettu "kirjabloggaajien vuoden teko"- saapuvan postitse ensi viikolla.  

Edellisestä kotimaisesta lukemastani romaanista on valehtelematta ainakin pari vuotta aikaa. Jostain syystä en ole koskaan syttynyt kotimaiselle kirjallisuudelle tai voi olla, että olen lukenut täysin vääriä kirjoja. Jokin kotimaisuudessa aiheuttaa minussa välittömästi jonkinlaisen hylkimisreaktion; minä ja kotimainen kirja olemme kuin kaksi magneettia, jotka sojottavat toisiaan kohti samannimiset navat vastakkain. Tätä vastahakoisuutta olen selitellyt blogissani aikaisemmin sillä, että kaipaan kirjoilta eskapismia, pois täältä, pois tästä maasta, pois näistä kuvioista, eivätkä naapurin peruspirkon mieshuolet tai penttipoliisin kaljan kittaukset jaksa minua innostaa. Ei, vaikka peruspirkko odottelisi adonistaan Espanjan auringon alla tai penttipoliisi ajelisi koiravaljakolla Etelä-Mantereella. He ovat silti peruspirkko ja penttipoliisi. Tiedän, minulla on asenneongelma. (Kaikkien muiden ongelmien lisäksi, tietysti.) Kuten mainitsin, voi olla, että olen lukenut vääriä kirjoja; en ole onnistunut tähän mennessä törmäämään kotimaiseen kirjailijaan, jonka kirjallinen sielu hyväilisi omaani. Ne kirjat, joita olen lukenut tai selaillut, ovat joko liian yksinkertaisia ja heppoisia makuuni tai sellaisia, jotka maalailevat jokaista lausetta kuin omakotitaloa ja lopputulos on päätön ja hännätön. Kotimainen kultainen keskitie, missä sinä olet? Olen eksyksissä! Sillä jos, sinä peruspirkoista ja penttipoliiseista taidokkaasti kirjoittava suuruus olet siellä jossain olemassa, ole hyvä, ja vie minut takaisin kotiin.

Seitsemisen kuukautta hain rohkeutta ja päädyin lopulta kokeilemaan Mia Vänskää ja Mustaa kuuta. (Pyydän heti anteeksi siitä suoruudesta, jota käytän arvostelussani, mikäli neiti - vaiko rouva? - Vänskä sattuisi jostain syystä ajautumaan blogiini; se ei olisi ihme, sillä kaiken maailman Brad Pittit näyttävät pörräävän täällä jatkuvasti. Hei Brad, jätä minut rauhaan!) Muistaakseni  Villasukka kirjahyllyssä ja Rakkaudesta kirjoihin-blogin Annika suosittelivat Vänskää minulle. Minä otin suosituksesta vaarin, mummon ja metsän siimeksen erakonkin ja hilpaisin kirjastoon lainamaan Vänskää. Miten jänskää! (En voinut vastustaa.)

Mia Vänskä on IT-alalla työskentelevä lady, jonka esikoisteos Saattaja ilmestyi vuonna 2011. Kirja sai hyvää palautetta, joten Musta kuu nousi taivaalle seuraavana vuonna. Kulturelli Vänskä asuu Espoossa, mutta on kotoisin Keski-Suomesta.

Annukka on nelikymppinen, varsinainen leiskuvatukkainen seireeni, joka lähtee kesäloman viettoon mökkikylään jumalan selän taakse. Mies ja mukula ovat loman vietossa ulkomailla, mutta Annukkaa ei haittaa. Paikan unenomaisuus kietoo Annukan huomaansa; ilmapiirissä on myös jotain selittämätöntä. Naapurimökkiin asettuu asumaan kuuluisa bändi, jonka rauhattoman jäsenen Jaken kadonnutta zeniä porukka on tullut etsimään. Sitä ei näy, ei, ei edes järven selällä, ei muuta kuin Annukan punainen tukka, jota tuijottaa jokainen urospuolinen kilometrin säteellä aina oravia myöten. Muitakin lomalaisia on saapunut vuoden turistirysään, jonka liepeillä sijaitsee ikivanha uhripaikka. Ensin grillataan ja chillataan mökkiläisten kesken, kunnes osa porukasta päättää lähteä tutustumiskäynnille uhripaikalle. Paikallinen nähtävyys on koettava! Ja tietenkin yöllä! Pitäisikö kenties suorittaa jonkinlaista mukavaa vandalismia samalla? Hyvä idea! Huoleton lomanvietto alkaa pian saada tummanpuhuvia vivahteita; metsä tuntuu hengittävän ja liikkuvan mökkiläisten kintereillä kuin keuhkotautinen hirvi, mustien perhosten herätysjuhlat näyttävät olevan käynnissä joka puun takana, linnut tuijottavat oudosti ikään kuin yrittäisivät voittaa tuijotuskilpailun ja kaiken kruunaa kuollut tyyppi. Mikä kumma pitää idyllistä mökkikylää otteessaan?

Kun kirjan aukaisee, alkaa kotimaisuus paistaa suoraan silmiin; apua, missä ovat sälekaihtimet, rullaverhot, aurinkolasit, tarvitsen jotain aristavien silmieni suojaksi, en ole tottunut tähän! Minusta tuntuu kuin olisin viettänyt pari vuotta maan alla louhoksessa, lokoisan lämpimässä, ja nyt minut on revitty maan pinnalle, todellisuuteen, raakaan päivänvaloon, jonka kylmä kosketus viipyilee ihollani kuin kohmettuneet sormet; ne liukuvat, ne näppäilevät, ne kosiskelevat kuin hypotermian kourissa kamppailevan kitaristin sormet, jotka yrittävät kömpelösti avata sisälläni olevaa lukkoa, kutsua mukaan kuuntelemaan kotimaisuuden hurmaavaa soitantaa, mutta minä haluan vain sulkea korvani - ei, en halua kuulla! - ja painua takaisin maan alle. Kuinka iloinen jälleennäkeminen kotimaisuuden kirjallisuuden kanssa!

Alku on hankala; tuntuu kuin olisin joutunut vaikeakulkuiselle vaellusreitille korkokengät jaloissa. Lähes näkymättömissä olevalle polulle kasaantuu haasteita toisensa jälkeen: edessä siintää rypäs puhekielen kiviä, sankka mätäs kirosanoja sekä risukko tavallisesta kuolevaisuudesta muistuttuvia sanoja, kuten kabanossi. (Tämän sanan lukeminen oli ehkä henkisesti kovin paikka minulle koko kirjan aikana.) Puhekieli pysyy onneksi repliikkien sisällä ja on melko minimalistista loppujen lopuksi, mutta kiinnitän aina negatiivista huomiota puhekielen käyttöön. En pidä puhekielen käytöstä kirjallisuudessa. Toki puhekieltä esiintyy toisinaan ulkomaalaisissa kirjoissakin, mutta harvemmin. Ja ne kirosanat! Heti kun otan suomalaisen kirjan luvun alle, niin teksti vilisee v****a, p*******ä ja s******a. Luulen, ettei Mustassa kuussa ole kovin paljon kirosanoja verrattuna pahimpiin teoksiin, mutta koska itse suosin kauniimpaa kielenkäyttöä kirjoittamisessa, kirosanojen viljeleminen pistää kieltämättä silmään.

Jatkan matkaa ja jalkani lämpenevät; korkokengät hiertävät kantapäitäni vereslihalle, mutta minä puren hammasta ja otan askeleen toisensa perään. Huomaan, ettei matkan teko ole enää niin kauheaa ja alan kiinnittää enemmän huomiota Mia Vänskän vaellusreitin muihin ominaisuuksiin. Kyllä, aivan. Opasteet ja kyltit ovat eheitä ja siistejä; ne seisovat suorassa tarinan mäissä ja mutkissa ongelmitta. Mutta Vänskän kokonaisvaltaisessa kirjoittamisessa on jotain virkamiesmäistä; teksti seisoo toki ryhdikkäänä ja ylväänä kuin viimeisen päälle suittu liikemies, harmaassa puvussaan, kravatissaan ja kiillotetussa salkussaan, mutta jonka iho on kelmeä ja eloton osakekurssien ahnaiden hampaiden ansiosta, eikä jäljelle jää muuta kuin tyhjä kuori. Yleisvaikutelma on köyhä ja mielikuvitukseton; samat, kuluneet kuvailut toistuvat yhä uudestaan, eikä tekstissä ole mitään omaperäistä. Kun tunteita vielä ilmaistaan lähinnä sanalla v*****aa, niin kirjalliset ansiot eivät tee vaikutusta. Reitillä olisi toivonut näkevänsä edes pienen huumorin köynnöksen, ehkä pari naurahduksen käpyä, mutta niitä ei ole istutettu tämän totisen reitin varrelle. Kirjan loppupuolella saattaa myös huomata joutuneensa harjoittamaan "sitten-bingoa", tuota sangen leppoisaa ajanvietettä, josta äidinkielen opettaja varoitteli jo kolmannella luokalla. Sitten, sitten, sitten! Ihanaa, tulee monta osumaa! 

Mustan kuun tarina on kohtuullinen. Tarinaa luonnehditaan kauhukertomukseksi, mutta parkkiintuneelle kauhun kuluttajalle se on kesy kummitusjuttu. Vaikka kirja on lyhyt, sitä olisi voinut lyhentää entisestään; itse asiaan, tapahtumien vyöryyn, edetään hipihiljaa kuin lintujahdissa, ja kun vyöry pääsee vihdoin käyntiin, kaikki on hetkessä ohi ja lintu lepattaa jo kaukana horisontissa. Kauhujutun ympärille on vieritetty muutama arkielämän kirous tuomaan sisältöä, mutta niiden kohtalona on värjötellä tarinan puskissa, saamatta kunnollista valokeilaa, toimia pelkkinä harhautuskeinoina, luoda illuusio vahvemmasta tarinasta kuin se on. Mystiset elementit pelastavat Mustan kuun täydelliseltä pimennykseltä.

Henkilöhahmot ovat joko yhdentekeviä tai ärsyttäviä. He ovat ohuita, kapoisia ja tönkköjä, kuin korkeilla puujaloilla löntystäviä tyhjäpäisiä olentoja. Siellä ne laahustavat pitkin metsää, eikä ketään kiinnosta. Ainoa valopilkku on Aurora, parikymppinen tyttö; hulivilipoika Jake tuo hänet mukanaan mökkeilemään. Aurorassa on jotain kiehtovaa, surumielistä kauneutta, jonka olisi suonut saavan suuremman roolin kirjassa. Jos koko kirja olisi kerrottu suurimmaksi osaksi Auroran silmin, lopputulos olisi voinut olla selkeästi parempi.

Huoh. Viimeinen kukkula, viimeinen askel; olen saapunut kohteeseen, matkani päähän, kantapäät verillä ja varpaat itsemurhan tehneinä, mutta sydämessäni roihuaa voiton palo; minä tein sen. Tulin, näin, voitin. Veni, vidi, vici. Minä valloitin. Vaikka en voi sanoa nauttineeni vaelluksesta, kiitän silti Mia Vänskää. Kiitos. Se oli mielenkiintoinen kokemus joka tapauksessa.   

Kivi ei varsinaisesti pistänyt silmään, mutta Vesa heitteli sen päälle ja ympärille silti kuivia lehtiä, risuja ja vähän sammalta. Sitten hän astui muutaman askeleen taaksepäin ja yritti katsella näkymää ulkopuolisen silmin.
  Kuin mikä tahansa lohkare.
  Vesa nyökkäsi tyytyväisenä ja lähti palaamaan aukiolle tarpoen mustikanvarpujen seassa ja pysytellen pois polulta, jottei tamppaisi sitä entistäkin näkyvämmäksi. Ei hänen varotoimistaan tosin ollut mitään hyötyä. Hän oli joskus yrittänyt peittää polkuakin, mutta todennut sen pian turhaksi. Polku tuntui pysyvän riippumatta siitä, minkä verran paikalla kävi ihmisiä. Mutta parempi olisi jos tämä paikka saisi unohtua rauhassa.             

Julkaistu: Atena 2012
Sivumäärä: 295

Tämä kirja saa: Yksi ja puoli kirjanmerkkiä. Tasapaksu kummitusjuttu, joka ei värähdytä lukusielua millään tasolla. 

    

                 

10 kommenttia:

  1. Olen huomannut tuon kirosanojen viljelyn olevan aika yleistä juuri suomalaisissa kirjoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Minusta se osoittaa vain köyhää kirjallista ilmaisua.

      Poista
  2. Hyvä Irene, mahtavaa että luit!! Alan tosin olla vahvasti sitä mieltä, että kotimainen kirjallisuus ei todellakaan ole sun juttusi - tosin itsehän olet tiennyt tämän jo pitkään :D

    Onnitteluhalauksia suorituksestasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jei! Kyllä minä vielä yritän jonkun kanssa; pitäähän sitä hakata päätänsä seinään, että kupolista tulee vahvempi. =D Ja eihän sitä tiedä, vaikka löydän jonkun helmen.

      Kiitos haleista, muru! =D

      Poista
  3. Hyvinhän sinä tuon matkan selvitit :D
    Minäkin pidin Aurorasta eniten. Hänessä oli jotain persoonallista ja erilaista. Muuten tuo "mystisten tapahtumien keskelle joutunut rentturokkari" -kortti on jo aikalailla nähty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, jes, selvisin! =D

      Aurora oli tosiaan ainoa, jota seurasin jonkinlaisen mielenkiinnon vallassa, muut olivat sitten minulle sellaisia hohhoijaa-hahmoja. =D

      Poista
  4. Heh, tämäpä olikin hauska kirjoitus, vaikka ilmeisesti sinun lukeminen ei niin hauskaa ollutkaan :D Tulikin samalla mieleeni, että minullahan on Mia Vänskän Saattaja hyllyssä (kiitos Annika!) edelleen lukemati. Pitääkin ottaa se lukuun asap!

    Tykkään kovasti myös suomalaisesta kirjallisuutta, en tietenkään kaikista. Olen vissiin onnistunut löytämään minulle mielisiä kirjoja ja kirjailijoita ja toisaalta tykkään kyllä muutenkin kotomaisesta kuvauksesta. Minulle ne ovat nykyään matkoja Suomeen :-))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minä sentään itkua vääntänyt matkan varrella... =D Olihan tämä erilaista. Vaihtelua. (Vaikkakin olen jo onnellisesti palannut tuttuun ja turvalliseen ulkomaiseen kirjallisuuteen.)Miten minulla on sellainen tunne, että tuo Saattaja saattaisi olla parempi?! Hmm.

      En ole heittänyt kirvestä kokonaan kaivoon. Ehkä joku on jossain, minua varten, odottelee kolossaan, johon minun pitää vain kapsahtaa. =D Minä taas taidan haikailla mm. sinne sinun nykyisille kotikonnuille päin, ettei tarvitse lukea ruisleivistä ja reinotossuista. =D

      Poista
  5. Oijoijoi, mönkään meni suosittelut ;) Olin Vänskän Saattajan suhteen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa, mutta menin sitten kuitenkin suosittelemaan sinulle... Voi minua. Arviosi ei hirveästi nosta odotuksia Mustan kuun suhteen, mutta aion silti ottaa tästä selvää joskus...

    Otatko vielä vastaan suosituksia kotimaisista kirjoista? Edellisestä epäonnistuneesta suosituksesta sisuuntuneena ehdotan, että luet Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -novelli/tarinakokoelman. Minussa se herätti "oho!" -kokemuksen ja määrittelin kirjan mm. aivotuuletukseksi. Ota selvää ja (v)ihastu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä huoli, sukkaseni, itsehän minä kuitenkin lopulta päätän, mitä luen. =D Ei tämä Musta kuu täysin susi ole, mutta minun kun on niin vaikea lämmetä kotimaiselle... Ja niin, kuten yllä jo Elegialle totesin, minulla on tunne, että Saattaja voisi olla parempi kuin tämä.

      Otan toki, jotain on yritettävä. =D Sinisalo on ollut pitkään mielessäni, ja pari kertaa olen käynyt hänen kohdallaan pyörimässä kirjastossa, mitään ei ole vain tarttunut mukaan. Heti jos tuo Kädettömät kuninkaat löytyy hyllystä, nappaan sen kyllä mukaani! =D

      Poista