Top Ten Tuesday: Rantapalloja, aurinkorasvaa ja kirjoja

Irene on ollut huono ihminen viime aikoina: en ole tehnyt Top Ten Tuesday- listaa moneen kuukauteen! Voi surkeuden surkeus! Olen pitänyt huolen siitä, että olen ollut sidottuna häpeäpaaluun. Siellä oleskelin, paljaan kukkulan laella, ja sieluni puhdistui. Ilman vettä ja leipää, kuumottavan auringon alla. (Selviän toki tällaisesta pikkujutusta, sillä mikäli ei ole käynyt vielä ilmi, minulla on mystisiä perusinhimillisyyden ylittäviä voimia.) Olen oppinut läksyni, minä vannon! (Pidän kättäni Musta Torni- kirjan päällä. Oho, otteeni vähän lipsahti.)

Ideat listauksen tekemiseen ovat olleet yhtä vähissä kuin kärsivällisyys paarmojen ja hyttysten kanssa, mutta nyt hurmaavan nerokkaasta ajatusteni merestä pulpahti esiin idea kuin poiju veden alta; minä listaan mukavan kepeitä kirjoja, joita on helppo lueskella vaikka rannalla samalla kun jäätelö sulaa toisessa kädessä. (Ja kun toisesta korvasta valuu pehmennyttä aivokudosta rantahietikolle lokkien suureksi iloksi.) Kuinka originelli idea! Kyllä, todella bisarria! Aivan uskomatonta mielen liikkeiden hyötykäyttöä! Sillä jos katsotte ulos ikkunasta - toivon todella, että teillä on ikkuna, ettekä asu kellarissa tai tynnyrissä -, huomaatte, että lasin takana vallitsee kertakaikkisen kummallinen vuodenaika, jolloin kaikki on niin mahdottoman vihreää ja sinistä ja valoisaa. Huh!  Itse asiassa aika pelottavaa, eikö totta?

Tästä lähtee. Kirjat ovat satunnaisessa järjestyksessä. Olen saattanut lukea näitä kirjoja kesällä. Tai keväällä. Ehkä syksyllä. Todennäköisesti talvella. Ja luultavasti kuun kamaralla jonkinlaisessa universumin toiselta laidalta puhaltavassa tähtipölymyrskyssä.

1. Rosetta Kivi: Pomo on pahin. Lainasin kirjan spontaanisti - sitäkin tapahtuu, ja silloin aika pysähtyy ja enkelikuoro laulaa - ja viihdyin yllättävän hyvin hauskan työympäristön kuvailun parissa. Jo hulvaton kansi saa hymyn huulille.

2. Helen Fielding: Bridget Jones- Elämäni sinkkuna. Voi Bridget! Nykyaikaisen tyttökirjallisuuden kruunaamaton kuningatar. Tiesittekö muuten, että sarjalle on tulossa kolmas osa? Hurraa!

3. Marian Keyes: Rachelin loma. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin Keyesiltä ja ihastuin ikihyviksi. Särmikästä chick-littiä, jota en ollut tiennyt edes olevan olemassa! Synkkyyttä ja hauskuutta mahtavassa paketissa.

4. Sophie Kinsella: Varsinainen talousihme. Himoshoppaaja ei iskenyt minuun, mutta muut Kinsellan kirjat ovat olleet ah niin yksinkertaisen typerän höttöisiä, mutta suloisia ja täynnä kommelluksia. Talousihmeen muistan yhä melko hyvin, vaikka kirjan lukemisesta on aikaa.  

5. Candace Bushnell: Kynsin hampain. Jos Bridet Jones on tyttökirjallisuuden kruunaamaton kuningatar, niin siinä tapauksessa Sinkkuelämää on tyttötelevision - miksi en keksi parempaa sanaa, hyi minä! - vastaava valtiatar. Carrien, Samanthan ja kumppaneiden innoittamana aloin lukea Bushnellin kirjoja, ja samaa tuttua glamouria, seksiä ja säpinää löytyi myös kirjan sivujen välistä.

 6. Cathy Kelly: Näytön paikka. Mikä tahansa Kellyn kirja ajaa saman asian; on naisia, jotka kertovat tarinansa, on surua ja onnea, on rakkautta ja ystävyyttä, on viehättävää irlantilaisuutta. Näytön paikasta on jäänyt mieleen pirteä kansi.

7. Tuija Lehtinen: Viiden tähden Tuhkimo. Lehtinen oli aikoinaan yksi lempikirjailijoistani - olin noihin aikoihin harvinaisen putkiaivoinen - ja pidän/pidin paljon hänen vanhemmasta tuotannostaan. Uusimpia kirjoja olen lukenut muutaman, enkä ole niistä pitänyt. Lehtiseltä kannattaa ehdottomasti valita vanhempaa materiaalia!

8. Phillip Margolin: Mennyt mutta muistoissa. Voi miten naisvaltainen lista! Äkkiä joku maskuliininen tyyppi kehiin! Jos tämä lista olisi asetettu paremmuusjärjestykseen, Mennyt mutta muistoissa olisi selkeä ykkönen. Lakikiemuroitakin sisältävä sarjamurhaajatrilleri pelastaa aivonne totaaliselta sulamiselta. Olen lukenut kirjan kaksi kertaa, ja nyt minusta tuntuu, että minun pitää lukea se taas. Koska en enää muista. Jotain niin kutkuttavaa siinä oli, että kirja nousee yhä kirkkaana esiin luettujen kirjojen suosta.

9. Lee Child: Teksas palaa. Sihisevän kuumaa testosteronia, vauhdikasta menoa ja vaarallisia tilanteita, mutta ei huolta, Jack Reacher hoitaa (minkä tahansa) homman! Äijäenergiaa! (Toimii varsinkin siinä tapauksessa, jos oman rannan uroot eivät vakuuta.)

10. Jorma Kurvinen: Susikoira Roi. Miten minulla on sellainen tunne, että luin aina penikkana Susikoira Roi- sarjaa kesäisin? Vai oliko niissä kirjoissa aina kesä? Joka tapauksessa, reipas nuorten seikkailu saattaa olla paikallaan siinä vaiheessa kun iho on kärähtänyt, mukulat ovat kateissa - älä huoli, siellä ne leikkivät hiekkadyynin takana - ja eväät ovat pilalle pissittyinä, kiitos naapuripyyhkeen päällä retkottavan humalaisen.

Aurinkoisia lukuhetkiä!              

    

Ajattelen, siis olen

Siilejä, siilejä, siilejä! Kun kuulin ensimmäisen kerran kirjan nimen Siilin eleganssi, ajattelin - siis olenko? - että siinäpä valloittava nimi. Voiko näin hienolla nimellä varustettua kirjaa jättää lukematta? Minä asennoiduin lukemaan kirjan, vaikka se kertoisi siilin piikkien lukumäärän vaihtoehtoisesta historiasta. Tutkittuani asiaa tarkemmin, huomasin ilokseni, että kirjan sisältö kuulosti mielenkiintoiselta, ja näin ollen Siili liikahti lukulistani loputtomassa jonossa useita askelia eteenpäin. Reilu kuukausi sitten olin niin käsittämättömän reipas, että pyöräilin pitkin vaaleanpunaista tiilitietä pääkirjastoon itse suuren suureen kaupunkiin - kotikaupunkini muistuttaa OZ-maan Smaragdikaupunkia - lainaamaan Siiliä, koska pikkuruisessa lähikirjastossani ei ole tuollaisia Siilin kaltaisia ihmeitä. Kaiken lisäksi, pääkirjasto on tällä hetkellä evakossa toisaalla, koska alkuperäinen rakennus on remontissa, mikä tarkoitti sitä, että matkani sen kuin piteni, mutta ei huolta, minä huitelin pitkin tiilitietä pikaluistelijan reidet paukkuen. Ei sovi unohtaa sitä faktaa, että voitin Ranskan ympäriajon kaksitoista vuotta sitten, joten tällainen mahtipontinen pyöräily oli minulle pikkujuttu. Samalta reissulta tarttui mukaan pari muutakin mukavaa kesäkirjaa, jotka odottelevat kiltisti vuoroaan hyllyssä kuin sotilaskoulutetut lapset. (Tässä kohtaa haluan jälleen kertoa äidillisistä piirteistäni: jos minulla olisi lapsia, ne olisivat koulutettu kuin sotilaat. Kyllä. Puheenvuoroa ei saisi ilman viittaamista. Tai ilman paperimuotoista hakemusta. Niin. Voi olla, että on hyvä, ettei minulla ole lapsia.)

Tiedän, että haluaisitte kuulla uskomattoman jännittävistä kirjastokäynneistäni hamaan loppuun saakka, mutta rajansa kaikella, jopa herkuilla. Siis ei enää! Se kirpaisee ja tekee kipeää kuin laastarin repäisy iholta, mutta kohta jo helpottaa, minä lupaan.

Muriel Barbery on rouva Ranskan maalta, joka on filosofian opettaja. Filosofiset ajatukset eivät tainneet enää pysyä hänen päässään, vaan ne päästettiin vapaaksi mielen aitastaan, vapaasti juoksemaan kirjan sivuille kuin pillastuneet lampaat. (Josta herää kysymys: Voivatko lampaat pillastua? Muriel? Mitä filosofin mielesi sanoo?) Murielin ei auttanut muu kuin alkaa kirjoittaa, että saisi nuo pillastuneet lampaat kuriin jollain tavalla. Siilin eleganssi on hänen toinen kirjansa, ja toistaiseksi viimeisin.

Pariisilaisen hienostokerrostalon portinvartijarouva Renée Michel on viisikymppinen kolho ilmestys, jonka fasadi huokuu suppeaa ja yksinkertaista alemman yhteiskuntaluokan kelvotonta energiaa. Kas kummaa, mutta rouva Michelin pirtin puolella vallitsee toisenlainen atmosfääri; hän on niin kulturellia ja sivistynyttä julkisivunsa sisäpuolella. Leskirouva salaa pirttinsä todellisen luonteen rikkailta nartuilta ja äijiltä. Samassa rakennuksessa asuu älykäs kaksitoistavuotias Paloma-tyttö, joka syväluotaa elämää ja sen pikkuruisia osia kuin tutkija mikrobeja. Tyttö on päättänyt riistää henkensä tiettynä päivämääränä. Sitä ennen hän aikoo tarkkailla mielensä liikkeitä ja maailman menoa suurella hartaudella. Entä mitä tapahtuu kun taloon muuttaa tyylikäs japanilainen herra? Voiko Renée enää piiloutua? Ja pääseekö Paloma enää piiloon?

Voi Muriel. Rouva Barberyn filosofinen tausta kiemurtelee pitkin Siilin eleganssia kuin kukkaköynnös; se puikkelehtii sivulta toiselle, välillä kaventuen ohueksi, harsomaisen hauraaksi korreksi, kunnes hetken päästä se taas vahvistuu paksuksi liaaniksi, jonka varressa Barbery roikkuu kuin viidakon eläin, itsevarmana ja ketteränä. Pohdiskeleva, syvällisesti elämään kantaa ottava ote on läsnä kirjan alusta asti, ja sen  hurmaaviin pyörteisiin heittäytyy mukaan luontevasti.

Barbery rytmittää tekstiään juuri sopivalla tavalla. Yleinen asetelma on kepeä ja näppärä sekä helposti ymmärrettävissä, jota rouva sekoittaa vaikeaselkoisemmilla ajatuksilla, lähes abstrakteilla elementeillä kuin poppanainen taikalientään. Näiden haastavien lauseiden äärellä joutuu todella ponnistelemaan, lukemaan saman lauseen monta kertaa, ennen kuin niiden valokehä loistaa kunnolla tavallisen peruspirkon tai peruspentin pimeisiin mielen lokeroihin, jos silloinkaan. Se ei turhauta, sillä Barberyn pientä mielen sudokua pitää virkistävänä. Barbery käyttää myös mielellään vaikeita sivistyssanoja - ainakin minulle - tekstinsä lomassa sekä levittää hiukan korkeakulttuurin ilosanomaa ympärilleen kuin iloinen keijukainen kimaltavaa pölyä. Näitä pieniä, kultivoituneita korusähkeitä Barbery lähettää suoraan lukuhermojen postilaatikkoon; ne ottaa vastaan hymyssä suin, eikä niitä koe häiritseväksi roskapostiksi. 

Tarinana Siilin eleganssi on kiinnostava ja kiehtova. Se kietoo piikkinsä lukijan ympärille, pehmeinä ja terävinä, jonka hellässä syleilyssä tuntee olonsa uniikiksi, rikkaaksi, omaksi itsekseen, elämän ihmeellisyyksien nautiskelijaksi. Barberyn heikko kohta tulee esille tarinan oman sielun kohdalla; ajatuksissa ja lauseissa on sielua kuin planktonia meressä, mutta tunnelman, ihmisten ja paikkojen luomisesta puuttuu intohimo. Siili tepastelee Pariisissa, nenä väristen, maitokuppia hakien, mutta pelokkaana, vetäytyvänä, eikä se onnistu tavoittamaan Pariisia täydellä voimalla.

Siilin eleganssin mukaan Ranskassa vallitsee äärimmäinen yhteiskunnan luokkajaottelu, jonka uskomattomia välähdyksiä seurataan pitkin kirjaa kuin tähtien tuikkimista taivaalla. Rikkaat ovat sivistyneitä ja kylmiä, köyhät typeriä ja lempeitä. Renée ja Paloma, nuo kaksi eri-ikäistä naissukupuolen edustajaa, todistavat eleganttisen Siilin aikana, etteivät kaikki stereotypiat pidä paikkaansa. Barbery kritisoi syystä ihmisten jaottelua taloudellisen tilanteen kannalta. Välillä lukemaansa on jopa vaikea uskoa; onko tuollaisia ihmisiä todella olemassa? Nirppanokka rikkaita, joiden mielestä vähemmän varakas henkilö ei ole kykeneväinen lukemaan tasokasta kirjallisuutta, kuuntelemaan klassista musiikkia tai tuntemaan taidetta. Hämmentävää. 

Kaksitoistavuotias Paloma on huikea tyttö. Ihastuin häneen totaalisesti. Hänen vuoronsa puhua oli minulle kuin säihkyvä, harvinaislaatuinen helmi, jonka pujotin sydämeni ympärille; helmi toisensa jälkeen kietoutui nauhaan ja painautui sieluani vasten, ja nyt kannan Paloman punomaa sydänkorua sisimmässäni. Mikä riemu, mikä tarkkuus, mikä loistokkuus! Renéen puheenvuorot sen sijaan eivät vaikuttaneet minuun yhtä vahvalla tavalla; joka kerta oikeastaan odotin, että pääsisin taas lukemaan Paloman ajatuksia.

Ystävyys ja rakkaus, onni ja suru, elämä ja kuolema, ovat Siilin polun kannattelevia tukipilareita. Siilin eleganssi on myös hauska; nauroin useamman kerran ääneen lukiessani, mikä on kerrassaan pöyristyttävää. (Kuulenko koputusta oven takaa? Ovatko valkotakkiset vihdoin saapuneet hakemaan minua?) Ironia ja ranskalainen hupsu huumori purevat minuun kuin nälkäiset piraijat uhkarohkean uimarin pohkeeseen.

Meidän modernissa maailmassamme kissa on toteemi ja joskus sisustuselementti 

Siis ainakin meidän perheessämme. Jos haluatte saada käsityksen meidän perheestämme, riittää kun katselette kissoja. Meidän kaksi kissaamme ovat luksussapuskaa syöviä läskimooseksia, joilla ei ole ihmisten kanssa mitään mielekästä kanssakäymistä. Ne vaeltavat sohvalta toiselle ja jättävät joka puolelle karvoja, eikä kukaan tunnu huomanneen etteivät ne välitä kenestäkään pennin vertaa. Kissojen ainoa kiinnostava puoli on, että ne muodostavat liikkuvan sisustuselementin, mikä minusta on käsitteenä kiinnnostava, mutta meidän roikkuvatsaisiin kissoihimme sekään ei oikein päde. 

Alkuteos: L´Èlégance du hérrison

Julkaisija: Gummerus 2010

Sivumäärä: 374

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Kaunis ja raikas, erilainen ja elämänmakuinen kirja, jonka jälkihehku lämmittää mieltä pitkään kirjan lukemisen jälkeen.

                        

    

    

Avio-onnea Amyn ja Nickin tapaan

Hyttyset ja paarmat ovat linnoittauneet iloksemme kesäiselle reviirillemme. Niin ihanaa! Nuo suloiset pikku ötökät takaavat sen, että saamme nauttia täydellisestä kesästä joka vuosi. Emme varmasti osaisi edes olla, mikäli hyttynen ei inisisi niskoissamme kiinni kuin epätoivoinen mammanpoika/tyttö baarin narikan edessä neljältä aamuyöllä - läiskis, huiskis! - tai paarma vetäisi hullua spiraalia päidemme ympärillä kuin minikokoinen taitolentäjä. Emme todellakaan! Olkaamme siis kiitollisia näistä luonnon ihmeistä! (Jos totta puhutaan, uskon, että hyttyset, paarmat, punkit ja muut kiusankappaleet ovat pirun lähettämiä kätyreitä suoraan helvetistä. Demoneita, pyh, hyttysiä ja paarmoja, paljon tehokkaampaa, manalan valtias myhäilee laavakylvyssään.) [Jälkihuomautus pari päivää aloitustekstin muotoilemisen jälkeen: jääkausi on saapunut. On niin kylmä! Öttöset, paetkaa!]

Mikä sen parempi keino paeta näitä kesän sulostuttajia kuin kirjan lukeminen. Infernon jälkeen tartuin toiseen uutuuteen, jonka suomennosta olin odottanut kieli pitkällä kuin koira kyljyksen rippeitä muutaman kuukauden ajan. Aamuvirkku yksisarvinen julisti alkuvuodesta Gillian Flynnin Kiltin tytön olevan koko vuoden paras kirja. Innostukseni nousi avaruuteen asti, kieppui Doctor Whon Tardisin siivellä ultranopeudella, kunnes tuli aika tarkistaa tilanne, oliko Kiltti tyttö odotuksen arvoinen.

Gillian Flynn on amerikkalainen jännityskirjailija, joka on toiminut televisiokriitikkona ennen kirjailijan uraansa. Kiltti tyttö on hänen kolmas romaaninsa. Se on ollut valtaisa menestys ympäri maailmaa. Kahta ensimmäistä romaania ei ole suomennettu, mutta luulisi myös niiden tulevan ajankohtaisiksi jossain vaiheessa.

Amy on kertakaikkisen kunnollinen, neljääkymmentä ikävuotta lähestyvä nainen, joka on naimisissa muutamaa vuotta nuoremman, amerikkalaisen unelmapojan, Nickin kanssa. Voi sitä avioliiton riemua! Kunnes tulee heidän viides hääpäivänsä, ja jotain odottamatonta tapahtuu; Amy katoaa. Kotoa löytyy kamppailun jälkiä, ja kun poliisitutkinta käynnistyy, Nick huomaa päästelevänsä valheita huuliltaan. Hankaluudet alkavat kiertyä miehen kaulan ympärille kuin liian tiukka solmio. Missä on ihmetyttö Amy? Ei kai vain komea Nick-pirulainen ole satuttanut vaimoaan?

Tarina lähtee liikkeelle siitä päivästä, jolloin Amy katoaa. Ensimmäisen suunvuoron ottaa aviomies Nick, mutta jatkossa Amykin liittyy kertojaksi päiväkirjansa kautta. Mies ja nainen vuorottelevat kertojina pitkin kirjaa. Lähestymistapa on onnistunut ja pitää mielenkiintoa yllä, ja samalla se raottaa molempien osapuolien sielunmaiseman arkkua mehevällä tavalla.

Gillian Flynn on hyvä sekä kirjoittajana että tarinan kertojana, eikä hän kavahda käyttää ronskejakaan otteita sivujen väleissä; tarvittaessa Flynn mäjäyttää nyrkkinsä pöytään ja ravistelee lukijaa, pakottaa katsomaan totuutta silmästä silmään. Flynn on ujuttanut Kilttiin tyttöön mukaan kieroa huumoria, joka on tervetullutta ja virkistävää. Naisella on sana hallussa ja kekseliäisyyttä riittää kohtuullisesti, mutta jokin viimeinen pisara hänen kirjallisesta sadepilvestään jää tipahtamtta. Pisara, joka sammuttaisi lukijan loputtomattoman janon, pisara, joka todella puhuttelisi.

Psykologian kanssa Flynn leikittelee sujuvasti ja vauhdilla kuin lapsi leikkipuiston karusellissa, pää pyörällä, ja tämän kaiken hän tartuttaa kuin liiman tarinaansa saaden kirjan sivut tahmeiksi, mutta ei niin tahmeiksi, etteikö kirjaa pystyisi välillä laskemaan käsistään. Flynnin hyvä vainu psykologisen puolen kanssa auttaa häntä rakentamaan kiehtovia henkilöhahmoja; Nickin ja Amyn vanavedessä purjehtii joukko sivuhenkilöitä, joiden piskuiset paatit eivät poikkea valtavasti kuninkaallisten huvijahdin linjalta. Lähes jokaisessa henkilöhahmossa on rosoa kuin kuluneessa tiiliskivessa, mikä aiheuttaa sen, että heistä on hyvin vaikea pitää. Mutta se ei ole aina huono juttu. Varsinkaan Kiltin tytön tapauksessa.

Kiltti tyttö on oivaltava yhdistelmä arkisuutta ja kriisiä. Parisuhde tuodaan päivänvaloon alastomana ja raakana, perinteisenä ja tavallisena, seisomaan paahtavan kuumuuden alle ilman aurinkovoiteiden suojakertoimia. Amyn katoaminen saa parisuhteen järkkymään maanjäristyksen lailla. Maa vavahtelee ja palaa karrelle. Voiko mikään enää pelastaa parisuhdetta, vai onko sen kohtalona räjähtää tulipalloksi, haihtua tuhkaksi tuuleen ja leijua olemattomiin?

Kiltin tytön parissa viihtyy mainiosti, mutta oliko se minulle hypetyksen arvoinen? Ei valitettavasti. En addiktoitunut kirjaan oletetulla tavalla, enkä yllättynyt juonen käänteistä. Jokin Kiltistä tytöstä jää puuttumaan, että se olisi pystynyt lumoamaan minut täysin. Kaipasin tarinaan vielä enemmän hulluutta ja raisuutta, jotakin, mitä todella pureskella ja märehtiä laitumella niin kuin se kirjan kuuluisa s¤%#%#%¤n lehmä. Loppua kohden myös Flynnin kirjallinen ote hiipuu; rouvalle vaikuttaa tulleen kamala kiire punoa irronneet juonen langat takaisin tarinan kudelmaan. Kirjan alun sanailoittelua tulee ikävä.       

Kappas vaan. Kas kuka on palannut! Nick Dunne, Brooklynin bilettäjäpoika, sokeripilvisuukottelija, häippääjä. Aikaa on kulunut kahdeksan kuukautta, kaksi viikkoa ja risat, mitään ei ole kuulunut ennen kuin hän näyttäytyi kuin osana suunnitelmaa. Kävi ilmi, että hän oli kadottanut puhelinnumeroni. Hän oli kirjoittanut sen muistilappuun, koska kännykästä oli akku lopussa. Sitten hän oli työntänyt lapun farkuntaskuun ja pannut farkut pesukoneeseen, ja lapusta oli tullut tötterönmuotoinen muhju. Hän yritti avata sitä, mutta sai selvää vain kolmosesta ja kasista. (Hän sanoi.)

Alkuteos: Gone Girl
Julkaisija: WSOY 2013 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 447

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Erikoinen avioliittoromaani, jonka joukkoon on sekoitettu mysteeri. Lukemisen arvoinen, vaikkei yllä ennakkokohun tasolle.             

         

Infernaalinen näytelmä

Piru on irti ja se asuu Dan Brownissa! Tätä mieltä on osa maailman kansalaisista, jotka paheksuvat Brownin teoksia uskontojen kyseenalaistamisen vuoksi, tai mikä pahempaa, kirjallisten taitojen vuoksi. Röyhkeä tyyppi! Kuinka hän kehtaa kirjoittaa koukuttavia jännitysromaaneja niin selkeästi ja helposti, eikä vaivaudu tekemään sitä haikujen muodossa! Jokainen itseään kunnioittava jännityskirjailija kirjoittaa nykyään romaaninsa haikuina. Brown on täysin poissa kartalta! Tyyppi haahuilee jossain omassa fantasiamaailmassaan larppaajan roolipuku yllään ja luulee olevansa tosi kova kirjailija. Osa ihmisparoista menee tähän retkuun, ja kas kummaa, Brown ansaitsee hirveitä määriä rahaa (Ei hän toki yllä lähellekään minun ansiotulojani - taskurahoja nuo Brownin pojan roposet.) Hävytöntä!

Dan Brown aiheuttaa minussa lähes äidillisiä puolustustunteita, mikä on käsittämätöntä, sillä herra on melkein tarpeeksi vanha ollakseen isäni, ja toiseksi, minä en ole yhtään äidillinen ihminen. (Ei ole lapsia, eikä tule.) Eli johdanto-osio oli esimerkillinen osoitus siitä, miten hienosti osaan puolustaa minulle tärkeitä ihmisiä. (Älkää huoliko, aion puolustaa häntä myös oikeasti!) Mutta asiaan. Edellinen Brownin kirja Kadonnut symboli ilmestyi vuonna 2009, joten muutama tovi meni, ennen kuin mies asetti uuden madon koukkuun. (Brownin uutukaisen odotustunnelmia löytyy täältä.) Nyt mato koukkuineen on kaupoissa, ja minä olin ensimmäisten joukossa valmiina vetämään Infernon kitusiini. 

Robert Langdon, tuo maanmainio symbologi ja kaiken mahdollisen tunkkaisuuden professori, on jälleen kiipelissä. Hän herää firenzeläisessä sairaalassa ilman muistikuvia siitä, miten hän on sinne joutunut. Hän ei muista edes lähteneensä Yhdysvalloista! Kaunis ja hillittömän älykäs tohtori Sienna Brooks tulee katsomaan miestä kollegoineen, ja pian alkaa tapahtua. Piikkitukkainen moottoripyörämuija pelmahtaa paikalle ase kourassa. Langdon on kohteena, mutta rytäkässä saa surmansa Brooksin tohtorikollega. Pehmeäpäinen Langdon ja Brooks onnistuvat pakenemaan. Langdonin hallusta löytyy kummallinen esine, joka osoittautuu eräänlaiseksi projektoriksi. Sen avulla pystyy heijastamaan Botticellin maalauksen Helvetin kartta, mutta onko siinä kaikki kohdallaan? Kohta Langdon ja Brooks huomaavat, että heitä ajetaan takaa sankoin joukoin, ja niin he pakenevat pitkin Italiaa kompassinaan Danten Jumalainen näytelmä. Mihin se heidät johdattaa? Mitä Langdon tietää? Ja mitä neiti tohtori Nero ei tietäisi?

Herra Brown. Eräs lempilapsistani. Väärinymmärretty musta lammas. Herra Brown ei ehkä sivistä sydäntäni niin kuin joku runsasta, kaunista tekstiä viljelevä kirjailija, mutta herra Brown sivistää aivojani. Kyllä. Hän kertoo minulle faktoja. Mielenkiintoisia faktoja historiasta. (Inhosin kouluaikoina historiaa. Nyt aikuisena historia kiinnostaa aivan eri tavalla. Mikä sen mahtavampaa kuin lukea historiasta viihdyttävän romaanin yhteydessä!) Taiteesta. Kirjallisuudesta. Tieteestä. Arkkitehtuurista. Infernon avulla Brown kiidättää minut läpi museoiden ja kirkkojen, puistojen, katujen ja upeiden maisemien, italialaisten helmien, jotka hän punoo kauniiksi nauhaksi ja asettaa sen kaulalleni, ja minä saan tuntea ja nähdä jotain sellaista, jonka konkreettisesta kokemisesta voin vain haaveilla. Brown pakahduttaa minut kulttuurilla; hän vuoraa sitä ikuisen matkakuumeen kourissa pyristelevään sisimpääni kerroksen toisensa jälkeen kuin täydellistä, lämmittävää takin vuorta tavoitteleva vaatturi.

Brown kirjoittaa sujuvasti ja siististi, reippaalla tahdilla, joka antaa kuitenkin sopivan hetken tullen seesteisen makupalan; sen äärellä voi pysähtyä nauttimaan Italian kauneudesta, jonka kuvailussa Brown on taitavimmillaan. Kaupunkien kuvailu on niin elävää, että voisi luulla, että kirjan sivujen väliin olisi eksynyt nippu valokuvia, vaikka tosiasiassa valokuvamaailma avautuu lukijan mieleen kuin kirjava paperihaitari. Brown osaa välttää miinan, joka huutaa matkaopasmaisuutta kietomalla pikkutarkkuuden arvoitusten ja spekulaatioiden ympärille kuin kallisarvoisen huivin. Helppo perusteksti yhdistettynä näihin upeisiin yksityiskohtiin takaa miellyttävän lukukokemuksen. Brown ei ole kielen käyttäjänä se mielikuvituksellisin ja värikkäin perhonen niityllä, sillä hänen muutamat yrityksensä rikastuttaa tekstiään ovat hieman kömpelöitä tai kuluneita, mutta niissä on silti jotain hellyttävää. Hän yrittää. Hän yrittää lentää niityllä, ehkä haaleana kaaliperhosena, mutta yrittää, räpistellä joukossa, tuntosarvet painavina ihmeellisistä faktoista, joita hän on absorboinut itseensä, jotta voisi saattaa ne tavallisten ihmisten tietoisuuteen. Hän liittää informaatiota mukaansatempaaviin tapahtumiin pala kerrallaan ja muodostaa kiehtovan tarinan mosaiikin.

Brown ei takerru maalailemaan henkilöhahmojaan liiaksi, vaan hän käyttää ytimekkäitä, mieleenjääviä piirteitä heidän luomiseensa. Hahmot elävät ajatuksiensa ja sanomisiensa kautta. Langdon on jo tuttu mies aikaisemmista kirjoista, ja joka kerta seikkailussa on ollut mukana nainen. Tällä kertaa Langdonin kanssa kirmaava Sienna Brooks on hyvin mielenkiintoinen tapaus. Hän saattaa olla Brownin tähän astisen uran onnistunein naishahmo. 

Inferno ei petä. Brown nostaa esille teeman, joka on kauhistuttavan totta. (Jätän sen paljastamatta; jokainen kokekoon itse pienen löytöretken riemun kirjan kansien välistä.) Hypoteettiset ja todenperäiset seikat vuorottelevat kirjan sivuilla kuin pesäpallo kopittelijoiden välissä. Viuh! Oletusta! Viuh! Totta! Viuh, viuh! Kirjallinen räpylä on auki, ja Brownin tarinan pallo lennähtää sinne sisukkaasti, lujasti, tarkasti. Lukija ottaa pallon vastaan, tuntien jämähtävän iskun koko kehossaan; se väreilee kaikkialle ja stimuloi ajatusmyllyn hurjaan pyöritykseen, syösten kysymyksiä ulos pääkopasta kuin lohikäärme tulenlieskoja. Mitä jos? Mitä tekisit? Miksi? Ja se kaikista suurin kysymys: kuinka pian?

Hetken Langdonista tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. 
  Marconi makasi liikkumatta lattialla, ja hänen rinnastaan pursui verta. Langdon kamppaili rauhoittavia lääkkeitä vastaan kohottaessaan katseensa piikkitukkaiseen murhaajaan, joka harppoi edelleen käytävän viimeisiä metrejä hänen huoneensa avointa ovea kohti. Lähestyessään kynnystä nainen katsoi Langdoniin, heilautti saman tien aseensa ylös ja tähtäsi Langdonia päähän. 
  Minä kuolen, Langdon tajusi. Tässä ja nyt.
  Pamahdus oli pienessä sairaalahuoneessa korvia huumaava. 

Alkuteos: Inferno
Kustantaja: WSOY 2013 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 468

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Yllätyksellinen jännitysromaani, jonka jälkeen olo on kuin olisi pulahtanut sivistyksen lähteeseen.