Näkymätön rakkaus

Rosamund Lupton ilahdutti minua viime vuonna kauniilla Sisarellaan, esikoisteoksellaan, ja silloin jo tiesin, että ladyn toinen romaani Mitä jäljelle jää, tulisi myös jossain vaiheessa lukuvuoroon. Se sattui pääsemään tositoimiin melko pian, sillä kirja oli jätetty houkuttelevasti esille kirjastossa tässä taannoin, joten se oli siitä aika helppo homma nostaa riuskoille käsivarsilleni ja viedä se kotiin. (Lainasin sen toki ensin - en harrastele kirjojen varastamista... kovin usein.)

Mitä jäljelle jää alkaa tulipalolla. Lontoossa Sidley Housen rikkaiden yksityiskoulu loimottaa yhtäkkiä liekeissä koulun liikuntapäivänä; lähes kaikki koulun lapset ja henkilökunta ovat ulkona, mutta Grace Covey huomaa, että hänen teini-ikäistä tytärtään ei näy missään. Urhea Grace syöksyy palavaan rakennukseen etsimään Jenny-tytärtä, ja onnistuu auttamaan pulaan joutunutta tyttöä. Mutta molemmat loukkaantuvat pahoin ja heidät kuljetetaan tajuttomina sairaalaan. Kun Gracen ja Jennyn kehot makaavat tiedottomina sängyissä, näiden jonkinlaiset henkiolennot pystyvät tarkkailemaan tilannetta ulkopuolelta. Käy ilmi, että tulipalo oli tuhopoltto. Yrittikö joku vahingoittaa nimenomaan Jennyä? Odotellessaan elämän ja kuoleman välisessä odotushuoneessa tilanteen ratkaisua, äiti ja tytär tutustuvat toisiinsa paremmin ja yrittävät samalla selvittää syytä tuhopolttoon...

Luin juuri ennen Mitä jäljelle jää -kirjaa Tohtori Unen, joka oli huikea. Lähtökohdat seuraavaan kirjaan eivät olleet siis optimaaliset; tiedätte varmasti sen tunteen, kun on lukenut jotain uskomattoman hienoa, kunnes on aika palata tavallisten kuolevaisten romaanien pariin. Niin, sellaiset olivat minun tuntemukseni Luptonin kirjaa aloitellessani. Se ei tuntunut aluksi miltään. Ei miltään. Oliko siinä edes sanoja, lauseita, vaiko kenties kryptisiä arvoituksia? En muista. Pikkuhiljaa pääsin kuitenkin paremmin kirjaan sisään.

Lupton kirjoittaa yhä selkeällä, kauniin kuulaalla tyylillä, dekkarigenreä iloisesti piristävällä, herkällä tyylillä, joka ei vain ryntää tapahtumasta toiseen, vaan antaa myös aikaa ajatuksille ja tunteille. Mutta Sisareen verrattuna teoksen kauneus on hengetöntä, siloteltua ja kulunutta. Sisaressa on kekseliäisyyttä kielen käytössä, mutta tässä kirjassa lady Lupton menee lähes kaiken aikaa sieltä, missä aita on matalin. (En tiedä, oliko Tohtori Unen ja Stephen Kingin reippaan rosoinen kirjoitustyyli yhä niin vahvasti takaraivossani, että minun teki mieli mennä ravistelemaan Luptonia ja hänen kirjoittamistaan: Kirjoita nyt samperi soikoon, nainen, äläkä vain hinkkaa niitä samoja kullanhohtoisia, suloisia kirjaimia, tai anna edes pölyn laskeutua niiden päälle!)

Lupton kosiskelee lukijan sydäntä "ai että tämä kirja on niin riipaisevaa, niin riipaisevaa" - mentaliteetillä, mutta allekirjoittaneen sydän ei värähtänyt suuntaan eikä toiseen. (Tiedän, kylmä narttu on aina kylmä narttu. Toisaalta, tirautin pari kyyneltä Tohtori Unen aikana.) Tämä tunteiden palo tukahduttaa melkein kaiken hapen itse kirjan niin kutsutulta jännitysosiolta; kuka teki mitä ja miksi ei jaksa kiinnostaa pätkääkään. Sisaressa tunteet ja jännitys lomittautuvat yhteen ihailtavalla, kutkuttavalla tavalla, kun taas nyt Lupton ei onnistu kutomaan kestävää verkkoa. Liialliset, värittömät paatoksellisuuden tuulet puhaltavat sen kappaleiksi. Paatoksellinen saa olla, mutta se pitää tehdä antaumuksella, sydän verellä, eikä pelkällä varpaiden kastamisella tunteiden järveen.

Näkökulma kirjoittaa kirja kahden "välitilaan" juuttuneen henkilön kautta on mielenkiintoinen. Grace on minäkertoja, ja Jenny haahuilee hänen perässään. Lupton puhuttelee jälleen päähenkilön rakasta "sinuna", kuten Sisaressa, ja tällä kertaa kohde on Gracen aviomies. Aviomies jää hyvin etäiseksi, ja ne muutamat palat, joita miehestä tarttuu käteen, ovat jollain tavalla tahmaisia, epämiellyttäviä, vaikka hän selvästi rakastaa perhettään kovasti. Perheen kahdeksanvuotias poika Adam on itse asiassa teoksen kiinnostavin hahmo, ujona ja tunnollisena ritaripoikana; Jenny on liian täydellinen boheemiksi erilaiseksi nuoreksi, Grace itse lankeaa kulttuurisnobbailijan ansaansa ja on tylsä kuin kengän pohja, ja aviomiehen sisko, poliisi Sarah, joka tekee omia tutkimuksiaan tapauksen parissa, tuntuu täytehenkilöltä, juuri sitä varten lisätyltä, että Grace varmasti pysyy mukana poliisijutun käänteissä. Muutenkin tietynlainen "ihanaa kun me olemme rikkaita"- kaltaisen ajatusmaailman korostuminen Coveyn perheessä saa ihokarvat pystyyn. Voi kauhistus, herra Hyman on vain opettaja! Luoja sentään! Tai vielä kauheampaa; mitä jos entinen opettaja joutuu rakennustyömaalle töihin? Ei kerta kaikkiaan, menisi nyt ladon taakse ja lopettaisi itsensä heinähankoon hyvän sään aikana!

Kun kirjaa lukiessa seuraa Gracen epätoivoista juttelua miehelleen tai muille perheenjäsenilleen - he eivät tietenkään kuule Gracea -, hiipii väistämättä mieleen ajatus, että Rosamund Luptonille käy hieman samalla tavalla kuin Gracelle, että kirjailijattaren kohtalona on jäädä tällä kertaa huutelemaan jonnekin välitilaan, eikä lukija kuule häntä; Lupton saa huutaa äänensä käheäksi, mutta hänen äänensä ei tavoita lukijaa. Ja ainoa yllätys, jonka Mitä jäljelle jää tarjoaa, on se, että kirja on yllättävän mitäänsanomaton. Sen kyllä lukee helposti, eikä se ole todella surkea tekele, ei lähimainkaan. Tarina ei vaan elä kaunokirjallisen annin ympärillä tarpeeksi voimakkaasti.

Jos kirjan nimi kysyisi, että mitä jäljelle jää, mitä minä vastaisin? Ei paljon mitään. Pelkät sydämen ääriviivat.

Kerroin jo mitä tapahtui kun heräsin - että olin jäänyt merenpohjaan juuttuneen suuren laivan rungon alle.
  Että livahdin haaksirikkoutuneena kehostani musteentummaan mereen ja uin ylös kohti päivänvaloa.
  Että näin "minän" kehollisen osan makaavan sairaalavuoteessa.
  Että minua pelotti ja pelko sai minut muistamaan.
  Armottoman kuumuuden, säälimättömät liekit, tukahduttavan savun.
  Jennyn.

Alkuteos: Afterwards 2011
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2013
Sivumäärä: 481

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Mukajännäri, jossa on hyvä, kimmeltävä idean lähde, mutta josta ei ole osattu ammentaa tarvittavia pyörteitä ja virtauksia kokonaiseen romaaniin. Ei suositella luettavaksi Stephen Kingin jälkeen. 

          

  

Liiku tai itke ja liiku!

Oli jälleen aika kaivaa likaiset, kuluneet puntit esiin - katsokaa tuota säälittävää yhden kilon punttia, mutta se sopi parhaiten kuvaan punttikokoelmastani, ja toisaalta se näyttää kuvassa valtavalta vähintään miljoonan kilon vesitornilta - ja ottaa käsittelyyn ihan oikea liikkumiseen liittyvä kirja. Hurraa! Olkoon liikuntajumalat kanssamme! Tämän uskomattoman kunnian, nimittäin toimia Kingiä, kahvia ja empatiaa- blogin ensimmäisenä virallisena kuka sheikkaa tykimmin-kirjana, sai Gretchen Reynoldsin Kuntoilu 2.0. Kiinnostuin kirjasta heti, sillä sen markkinointimateriaalissa mainitaan minulle taikasana, HIIT, (High Intensity Interval Training) ja minä olen harrastanut kyseistä sataako sisällä vettä- tyyppistä urheilua nelisen vuotta, ja päässyt sitä kautta erittäin hyvään kuntoon. Tähän asti olen lukenut vain englanninkielistä kirjallisuutta, artikkeleita, nettisivustoja ynnä muuta aiheeseen liittyvää - kyllä, Irene osaa lukea myös englanniksi, vaikka välttelee englanninkielisiä romaaneja! - ja nyt kun silmään sattui sopivasti jotain suomenkielistä vastaavaa, tuntui hyvältä ajatukselta tutustua aiheeseen kotimaisin sanoin. (Ja tähän väliin on pakko mainita, että markkinointimateriaali oli hivenen harhaanjohtavaa, sillä itse HIIT-treenausmuotona käsitellään kirjassa hyvin vähän.)

Gretchen Reynolds on amerikkalainen toimittajarouva, joka tykkää juosta. Ja tutkia tutkimuksia. Näistä kahdesta lähtökohdasta lähtee muodostumaan Kuntoilu 2.0 - Liiku tehokkaammin, treenaa fiksummin, palaudu nopeammin ja elä pidempään. Reynoldsin ote on leppoisa ja helposti lähestyttävä, lukijaa mukavasti puhutteleva, rohkaiseva, kuin tsemppaava jalkapalloäiti kentän laidalla, hyvä, hyvä, lukija armas, jaksaa vielä potkia! Vaikka Reynolds raahaa kentälle hulppean annoksen esteitä, yksityiskohtaista asiatietoa, joka vaatii keskittymistä, niin kokonaiskuva pysyy silti reippaana, varsinkin kun Reynolds heittelee väliin muutamia huumorinkeiloja - en tosin suosittele rouvalle stand up-koomikon uraa -, joihin on kiva kompastua sekä muita omakohtaisia kokemuksia, joita olisi saanut olla mukana huomattavasti enemmän.

Mitä Kuntoilu 2.0 sitten yrittää kertoa meille? Se kertoo laaja-alaisesti liikkumisen sekä liikkumattomuuden vaikutuksista elimistöön. Puhutaan ruoasta, venyttelystä, palautumisesta, kilojen kurissa pitämisestä, liikuntamäärien suosituksista, urheiluvammoista, mielen ja kehon yhteispelistä, ikääntymisestä, monista pikkujutuista, jotka pyörivät liikunnan ympärillä, mutta joilla voi ja ennen kaikkea on valtaisa vaikutus ihmisenä olemiseen, terveenä pysymiseen. Liikunnallisuus on elintärkeää. Se kirjaimellisesti pelastaa ihmishenkiä. Etkö usko? Lue Kuntoilu 2.0.

Teos antaa loppujen lopuksi vähän treeni- tai ruokavinkkejä, eikä kirjasta löydy kuvan kuvaa. (Yhyhyy, mutta kestin sen kuin tämän maailman viimeinen naispuolinen revolverisankari - jaa mikä? ks.tänne) Juokseminen toimii kirjan selkeänä punaisena lankana, mikä todennäköisesti johtuu rouva Reynoldsin juoksutaustasta. Olisin kaivannut laajempaa näkökantaa eri liikkumismahdollisuuksiin, sillä itse juoksen hyvin vähän, joskus kesäisin, ja silloinkin aina polveni palasiksi, joten olen pikkuhiljaa tehnyt hiljaisen sopimuksen juoksemisen kanssa siihen suuntaan, että minä pysyn omalla HIIT-tontillani, ja muut juoskoot niin paljon kuin lystäävät. Kuntoilu 2.0 on siis tiivis yleistietopaketti liikkumisen maailmaan, jonka parista löytää yllättävää nippelitietoa muutamista yleisistä aktiiviseen elämään liittyvistä harhaluuloista. Se sisältää hurjan määrän tutkimustietoa, eläinkokeiden tuloksia - aijaijai, että minua säälitti ne hiiri- ja rottaparat, joita juoksutettiin ja kidutettiin ja uitettiin ja ties mitä! - ja kaiken maailman lausuntoja tutkijoilta ja tohtoreilta ympäri maailmaa, on Doctor Whota ja on tohtori Housea ja on tohtori Bonesia. Tai jotain sinne päin tohtoreita. Lukujen päätteeksi on koottu yhteenveto käsitellyistä asioista; näitä osuuksia pidin tarpeettomina, turhana toistona, mutta ehkä siellä isossa ja mahtavassa Amerikassa pitää tehdä kaikki vähintään kahdesti.

Kuntoilu 2.0:aa on miellyttävää lukea, ainakin muutaman sivun pätkissä, niin kuin minä tein; luin sitä romaanin rinnalla, mikä on tietenkin pöyristyttävää, sillä en lue juuri koskaan kahta kirjaa rinnakkain, mutta silloin kun toinen kirja on tietokirja, se ei tule sotkemaan minun romaaniin kietoutuneita ajatuksiani, joten homma toimii. Mutta minunlaiselleni kehäraakille, jolla on jo melkoinen määrä tietoa liikunnasta ja ravinnosta, kirja ei anna juuri mitään uutta. Kuntoilu 2.0 sopii paremmin aloittelijoille tai sellaisille, jotka liikkuvat keveästi ja säännöllisesti, ja jotka haluavat laajentaa tietämystään. Tai se toimii hyvänä herättäjänä totaaliselle sohvaperunalle. Tähän loppuun onkin hyvä ottaa lainaus kirjan lopusta:

Joten viimeisen kerran: älä jää makoilemaan. Nouse ylös ja kisko perheesi ja ystävät mukaasi. Lähtekää vaeltamaan tai pyöräilemään. Tai painukaa juoksulenkille. Anna tämä kirja äidillesi, isoäidillesi, lapsillesi, lääkärillesi ja lastesi jalkapallovalmentajalle. Ojennelkaa sitä ystäväsi kanssa toisillenne 25 kertaa, ja huomaatte itse asiassa suorittaneenne kevyen mutta aivan pätevän keskivartalo - ja tasapainotreenin. Silloin minun työni on poikinut tulosta. Jätän sinut nyt treenaamaan rauhassa ja lähden itsekin elämääni kohentavalle juoksulenkille.


Alkuteos: The first 20 minutes: Surprising Science Reveals How We Can Exercise Better, Train Smarter, Live Longer 2012
Julkaistu Suomessa: Atena 2014 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 320



        

Irene was here & vastauksia Annamin kysymyksiin

Kirjasähkökäyrän Mai ojensi minulle tällaisen suloisen kukkasen, kiitos kaunis. Haluan ojentaa tämän kukkasen teille kaikille siellä ruudun takana, jotka jaksatte lukea kirjoituksiani ilman, että menette saunan taakse vihtomaan itsenne hengiltä. (Ja te, jotka olette menneet... anteeksi!) Kiva kun olette täällä! (Ja rauha heidän sieluilleen, jotka vihtoivat itsensä ikiuneen.)

Edit: Myös Cilla muisti minua tällä kukkasella, kiitos, kiitos!

Anna minun lukea enemmän- blogin emäntä Annami puolestaan muisti minua kirjallisuusaiheisilla kysymyksillä. Kiitos niistä, näihin on pakko vastata, sillä ne ovat niin houkuttelevan mielenkiintoisia!

1. Millainen on suhteesi kauhukirjallisuuteen? Rakastatko pelotella itseäsi kirjojen avulla vai sivuutatko kauhukirjat liian pelottavina?

Miten sopiva kysymys! Minä olen naimisissa kauhukirjallisuuden kanssa. Minä olen rouva Kauhukirjallisuus. Shokeeraavaa, eikö totta? Stephen King on todennäköisesti isäni rinnakkaisessa todellisuudessa.

2. Mikä kirja on sinulle elämäsi merkittävin?

Hmm, huomaan, että alan toistaa itseäni. Musta torni, Musta torni, Musta torni... Stephen King, Stephen King, Stephen King... Mikäli en saa unta, lasken mustia torneja, ja haa! Painajaiset tulevat heti!

3. Menetkö kirjastoon aina tarkan kirjalistan kanssa vai harrastatko herätelainaamista?

Sekä että. Aikaisemmin, hurjassa nuoruudessani, ebl. aikoina (eli ennen blogia, ajatella, elämää oli ennen blogia, vaikka sitä on vaikea ymmärtää) en harrastanut kirjalistoja, sittemmin jbl. (jälkeen blogin) olen useimmiten kirjastossa jonkinlainen suunnitelma päässäni/kädessäni, mutta herätelainaustakin tapahtuu.

4. Kehen kirjan henkilöön samaistut eniten?

Vaikea kysymys, mutta vedän taas Musta torni-kortin esiin - se on varsinainen ässä hihassani - ja vastaan että Roland Dechain, sillä jos totta puhutaan, minä olen tämän maailman viimeinen naispuolinen revolverisankari. Toinen vaihtoehto on Oi, mäyriäinen. Koska olen suloinen.

5. Jos et bloggaisi kirjoista, mistä bloggaisit? Vai bloggaisitko yhtään mistään?

Minulla voisi olla jumppapirkko/fitness/terveellistä ruokaa/OMG I´m so awesome-blogi, mutta luulenpa, ettei minulla olisi. En halua levitellä elämääni blogissa aivan sellaisella tavalla kuin tuon kaltaiset blogit yleensä vaativat.

6. Mikä on rakkain lapsuuden kirjasi?

C.S. Lewis: Velho ja leijona. Edelleen hyvin rakas.

7. Mitä kirjallisuusgenreä kartat parhaasi mukaan vai oletko täysin kaikkiruokainen lukija?

Kaikenlaista ihqudaaTwilightFiftyShadesofGreyHarlekiinimeininki-yms. imelyyttä kartan ihailtavalla taidolla. Sanoisinko myös, ettei sotakirjallisuus ole vahvin lajini. Tai eräkirjat ja kovin poliittiset kirjat. Jne. Jne. Kartan siis kaikkea mahdollista, jos se tuntuu hyvältä.

8.  Mikä on paras kirjan pohjalta tehty elokuva?

Prestige. En ole lukenut Christopher Priestin kirjaa. Haluaisin kyllä joskus lukea. Mainittakoon, että Rita Hayworth-Avain pakoon sekä Vihreä maili kuuluvat niin ikään suosikkeihini. Ja ei, niitä ei ole tietenkään kirjoittanut Stephen King.

9. Oletko ikinä haaveillut kirjailijuudesta vai onko lukijan rooli ollut aina sinulle omempi?

Hahaa! Todellako? Kysytäänkö tätä minulta? Taisin olla jotain seitsemäntoista, kun tiesin, että jonain päivänä minusta tulee kirjailija. En ole sitä vielä tänä päivänäkään, mikäli kirjailijuutta mitataan julkaistuilla romaaneilla, mutta sydämessäni tiedän, että olen kirjailija enkä mitään muuta, ja tulen aina olemaan, hallelujaa ja aamen, vaikka minulta ei ikä päivänä julkaistaisi yhtään kirjaa. Tämä tammikuu on ollut hämmästyttävän tuottelias kuu pitkästä aikaa, ja olen kirjoittanut joka himputin päivä. Yhden tarinan tekeleen olen jo yökkinyt ulos sisuskaluistani, ja seuraavaa lähdin heti työstämään, sillä minulla on tällä hetkellä valtava vimma kirjoittaa se ulos minusta, tuo viettelevä, hullu tarina, jonka tie häämöttää edessäni, ja jota pitkin aion kulkea, vaikka suurin osa siitä on pimennossa. Mutta onneksi minulla on otsalamppu.  

10. Mikä on suosikkisi lukemistasi klassikkokirjoista?

Minä olen surkea klassikoissa, enkä aina edes tiedä, mitä kirjaa pidetään klassikkona ja mitä ei. Mutta Velho ja leijona, klassikko, eikö totta?

Nappaa haastekysymykset mukaasi, jos haluat! Hip hei, ja seuraavaan kertaan! 

Höyrypäitä, onko heitä

Tämä postaus saattaa sisältää yletöntä King-kehumista.

Vuosi ja tammikuu alkoi Hohdolla, joka ei valitettavasti noussut Irenen suosikkien joukkoon itse Kuninkaan hulppeasta valikoimasta, mutta ei hätää, uusi yritys Hohdon jälkimainingeissa tuli kohdalle hyvin pian. Doctor Sleep näki päivänvalonsa viime syksynä, ja koska kustantaja Tammi rockaa ja rulaa, sheikkaa ja zumbaa täysillä, saimme käännöksen kirjasta heti näin vuoden alkuun, joten myös meillä kauniin kotimaisen kielemme suurilla ystävillä on mahdollisuus kurkkia Tohtori Uneen melko tuoreeltaan. (Pieni hetki, käyn suorittamassa onnen tanssin, joka sisältää käärmemäisiä ja gorillamaisia liikkeitä ja susimaista ulvontaa, ja kun tämä mukava pikku irroittelu on tehty, pää on uskomattoman selkeä ja kaikenlainen ympärillä vaaninut hulluus on karkotettu ainakin... muutamaksi tunniksi. Toista tarvittaessa.) Hohdon lievästä pettymyksestä huolimatta odotukset Tohtori Unta kohtaan olivat korkealla, sillä herra Kingillä ei yleensä ole ollut taipumusta lyödä kovin montaa hutia peräkkäin. Jos edes yhtä. Pitää muistaa, että ne "muka hudit" ovat kuitenkin isossa mittakaavassa - siis maailmassa, jossa on muitakin kirjailijoita kuin Stephen King - vähintään kohtuullisia näpäytyksiä, joiden avulla lukija pinkoo helposti pesältä toiselle kirjallisilla pesäpallokentillä. Ja sydämessäni oli tunne, vahva intuitio, joka lupasi minulle King-kuun taivaalta. Tohtori Uni hohti minulle.

Hohdossa tapasimme Torrancen perheen seitsemänkymmentäluvun lopulla, vuoristossa sijaitsevassa, karmaisevassa Overlook-hotellissa; tuolloin perheen viisivuotias poika Danny todisti kammottavia tapahtumia, poika, joka ei ollut mikä tahansa poika, vaan erikoisten kykyjen, hohtavien kykyjen poika. Tohtori Uni tuo Danny-pojan nykypäivään, kasvattaa hänet aikuiseksi, nelikymppiseksi Dan Torranceksi, joka isänsä tavoin, on joutunut kamppailemaan alkoholin kanssa yhden jos toisenkin erän. Dan hohtaa edelleen, ja muutamien rymyvuosien jälkeen mies vihdoin asettuu Teenytownin pikkukaupunkiin, ryhdistäytyy ja aloittaa työt, ja myöhemmin hänestä tulee saattohoitokodin eräänlainen lopullisen hetken viimeinen valvoja. Menneisyyden kauhut ovat yhä läsnä, kuten myös alkoholin vieno kuiskutus, mutta jotain muutakin tuntuu kuiskuttelevan taustalla tai itse asiassa joku muu. Tuo joku muu on Abra Stone, voimakkaasti hohtava tyttö, ja jokin valtava energia vallitsee Danin ja Abran välillä. Samaan aikaan maata kiertää iloisten karavaanarien joukko, ryhmä nimeltä Tosi solmu, joka on kaikkea muuta kuin mitä ulkoapäin näyttää. Tosi solmulla on nimittäin kiva harrastus; he etsivät hohtavia lapsia, jotta voisivat kiduttaa ja tappaa heidät, ja sen jälkeen imeä lapsista kuoleman hetkellä purkautuvan höyryn. Tuo höyry pitää nämä veli- ja siskokullat elossa. Mitä tapahtuu kun Danin, Abran ja Tosi Solmun tiet kohtaavat?

Voi rakkaus. Mistä minä aloitan? (Pieni hetki, käyn itkemäss... siis laittamassa pesukoneen kiinni.) Tuttuun tapaan aloitin heti Tohtori Unen jälkeen seuraavan kirjan, mutta olen yhä Kingin maailmoissa. En olisi halunnut tulla sieltä pois. Nykyinen kirja ei tunnu tällä hetkellä yhtään miltään, mutta olo varmasti helpottuu, kunnes tuo Kingin huumaavin höyry poistuu minusta. Niin, toisaalta, se ei koskaan poistu minusta kokonaan, se on nähty ja kuultu useaan kertaan.

Hohto oli minusta yllättävän raskaslukuinen ja hidas, ajoittain jopa tylsä. Tohtori Uni ei ole. Herra King nappaa lukijan mukaansa alkumetreiltä lähtien, kuin jättiläislohi kalastajan ja vetää tätä perässään siiman jatkeena pitkin kirjallisia meriä, kauniita meriä, hirvittäviä meriä, ja vaikka tukka menee sekaisin ja henkeään joutuu välillä haukkomaan, näkemästään nauttii täysin kiduksin. (King on niin taitava, että hän pystyy kasvattamaan lukijalle kidukset.) Tohtori Unessa on tietenkin paljon samoja teemoja kuin Hohdossa, mutta Tohtori Uni tekee kaiken paremmin; sitä lukiessa tulee tunne, että tällainen Hohdon olisi pitänyt olla. Avarampi, hullumpi - niin, ajatella! -, monipuolisempi, leikittelevämpi. Hohdon tapahtumat nivoutuvat hurmaavasti yhteen Tohtori Unen kanssa. Kirja on kuitenkin kirjoitettu niin omanlaisekseen, että sen voi mielestäni lukea itsenäisenä teoksena.

Hohdossa henkilöhahmoja on vähän, Tohtori Unessa paljon. Herra King on aina ollut loistava ihmiskuvaaja; hän lukee ihmisiä kuin karttoja. Hän katsoo ihmistä ja tämän kättä, ihon alta erottuvaa verisuonta ja tuumaa "jaahas, mihin tämä verisuonitie viekään, kyllä, paikkaan tuttuun, ytimeen, kiertoteitä pitkin sydämeen, ja minä tuolla taannoin pysähdyin reissullani jaloittelemaan, ja kirjoitin "I was here" aortan reunaan." Totta, niin se menee, King tuntee sinutkin. Kukaan ei ole turvassa. Dan Torrance on taas kirjan sielu - hän oli sitä jo Hohdossa - ja retkugeeneistään huolimatta mies on kertakaikkisen ihastuttava, rakastettava. Taisin hiukan rakastua häneen. (Kyllä, häät ovat ensi viikolla, paikkana Kingin patio Floridassa, tervetuloa!) Dan on mielettömän upea hahmo; hänestä tuli yksi kaikkien aikojen King-suosikkihahmoistani Tohtori Unen myötä. Myös Abra Stone on ikimuistettava tyttö. Suurimman osan aikaa Abra on teini-ikäinen kirjassa, ja hänessä on tulta ja kipinää kuin laittomassa juhannuskokossa. Eikä siinä vielä kaikki; pelkästään sivuhahmoissa on enemmän luonnetta ja tarttumapintaa kuin monien muiden kirjaijoiden päähahmoissa yhteensä. Niin! Joko ylistin tarpeeksi?

King on ilmiömäinen yhditämään jotain tavattoman kaunista ja ällöttävää, ja sen hän tekee moitteettomasti. King ei ole sellainen kynäveikko, jolta löytyy se kultaisin ja lyyrisin sulkakynä penaalista, mutta hän ei tarvitse sitä. Hän lumoaa lukijan muuten, vahvalla, mielikuvituksellisella, suoran jätkän lyijykynällään, viihdyttää ja kertoo, jaarittelee, yllättää, jopa hauskuuttaa. (Miten hän tekee sen? Miten hän saa jonkin täysin mahdottoman asian kuulostamaan uskottavalta, lähes totuudelta?) Hänen sormissaan täytyy olla taikapölyä, ja tuon pölyn hän siirtää kynäänsä, ja kynä siirtää paperiin, ja paperi siirtää sen meihin, niin että tarina ja hahmot alkavat elää meissä. King tekee taikansa, ja me olemme taiottuja. Kiitos taas, herra King. Olen jatkossakin ilomielin lumottu marionettinukkesi. Nyt menen taas.... laittamaan pesukoneen kiinni. Hitto näitä nykyajan pesukoneita, kun eivät edes mene kiinni ensimmäisestä kerrasta!

Hän onnistui hakemaan tavaransa ja matkasi pohjoiseen, ensin New Yorkin osavaltioon ja sitten Massachusettsiin. Kului kaksi vuotta. Toisinaan hän auttoi ihmisiä, enimmäkseen vanhuksia. Hän hallitsi sen taidon. Aivan liian monina juopotteluiltoina hän ajatteli viimeiseksi sitä pikkupoikaa, ja poika tuli hänen mieleensä ensimmäiseksi seuraavana krapulaisena aamuna. Hän ajatteli poikaa aina luvatessaan itselleen, että lakkaisi juomasta. Ehkä ensi viikolla, viimeistään ensi kuussa. Ajatteli poikaa. Silmiä. Käsivartta. Kurkottavaa meritähtikättä. 
  Karkkia.
  Mamma. 

Alkuteos: Doctor Sleep 2013
Julkaistu Suomessa: Tammi 2014 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 527

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. King on rakkautta, ehdotonta lumoa, sydämissä ja sopukoissa, sieluissa ja mielissä. On suuri ilo olla Uskollinen Lukija, ja seurata Kuninkaan rakentamia keltaisia tiiliteitä aina uuteen ja taas uuteen ihmeelliseen maailmaan.

Huomio! Stephen King on kuin Dubain seitsemän tähden hotelli; virallisesti seitsemää tähteä ei ole olemassa, mutta Kingin maailmassa on, ja eräät Kingin kirjat kohoavat peräti noihin huikeisiin seitsemän tähden sfääreihin, mainittakoon esimerkkeinä Musta Torni-sarja ja Tukikohta.




  

            

Jokaisessa meissä asuu pieni linna

Täsmälleen vuosi sitten minä tuskailin Jennifer Eganin kanssa edellisen kerran, Pulitzer-palkitulla Ajan suurella hämäyksellä, joka jätti minut kylmäksi ja hämmentyneeksi. Miten sellainen kirja voidaan palkita Pulitzerilla? Toki kirja oli ensimmäinen Pulitzer-palkittu kirja - ja on yhä - , jonka luin, että mistä minä tiedän, jos vaikka Pulitzer-palkinto napsahtaa joka kerta juuri vastaavanlaisella epämääräisen kylmällä tekeleellä. Jossain määrin siis luovutin Eganin suhteen, mutta kun blogeissa alkoi myöhemmin keväällä käydä kuhina Eganin seuraavasta suomennoksesta, Sydäntornista, huomasin lukevani arvosteluja, ja ennen kaikkea huomasin, että Sydäntorni kuulosti aivan minun kirjaltani. Hyvänen aika! Miten se oli edes mahdollista sen Jennifer hämäsi Pulitzer-tuomaristoa kirjan jälkeen? Unohdin kuitenkin Sydäntornin pitkäksi aikaa, kunnes taannoin bongasin sen kirjastosta, ja hip hip hurraa, Irene päätti ottaa riskin ja kiivetä torniin, Eganin uran neljänteen kirjarakennelmaan.

Danny on kolmekymppinen tietoliikenneriippuvainen ikiteini, joka löytää itsensä mystisestä maasta jostain päin Itä-Eurooppaa. Vieraantunut Howard-serkku on kutsunut hänet luokseen keskiaikaiseen linnaan, joka olisi tarkoitus muuttaa hotelliksi. Mutta voi kauhistus, paikan päällä ei ole nettiyhteyttä, eikä edes matkapuhelinverkkoa! Danny kuitenkin äkkää jotain muuta; linnan sydäntornin, jonka huipulla asustelee viriili vanha rouva, paronitar von Ausblinker, joka on linnan suvun jälkeläisiä. Mikä hiertää Howardin ja Dannyn välejä? Päästääkö riivinrauta paronitar ketään torniinsa? Ja kuka himputti on vankilassa istuva, kirjoittajakurssia käyvä Ray, joka ilmestyy yhtäkkiä tarinan kuvioihin?

Voin heti alkuun kertoa, ettei Eganin tarjoilema matka ollut tällä kertaa tuskaa, ei suinkaan. Egan vie matkalaisen heti tarinansa pauloihin, upeisiin maisemiin ja niiden keskelle on mukava käpertyä ja kuunnella, mitä Eganin rouvalla on sanottavanaan. Eganin kynä piirtää alusta asti terävämpiä ja mielenkiintoisempia maisemia tarinansa paperiin kuin aikaisemmassa teoksessaan, ja ennen kaikkea, silmää miellyttävät hauskat huumorinkukat, tummaan ja mustaan vivahtavat sellaiset, jollaisia en muista nähneeni Ajan suuressa hämäyksessä. Teksti on yhä selkeää ja ytimekästä, mutta siinä on enemmän persoonaa ja särmää, omaa ajatusta, ja vähemmän konemaista toimittajamaisuutta. Egan ei ole leikittelevän kielen mestari, sillä kieli kikkailee hyvin vähän itsensä kanssa, mutta ei huolta, kieli manipuloi tarinaa ja tarina manipuloi lukijan mieltä. Egan vetää mutkat suoraksi varsinkin dialogeissa; ei härpäkettä, ei krumeluuria, pelkkiä nimiä ja kaksoispisteitä kuin elokuvakäsikirjoituksessa, ja homma etenee sukkelaan.

Ajan suurta hämäystä vaivasivat valtava henkilömäärä ja pirstalemaisuus; Sydäntorni on myös hivenen pirstalemainen, eikä minua yleisesti haittaa pirstalemaisuus, mutta aikaisemmassa teoksessa tuntui siltä kuin pirstaleet olisivat olleet täysin eri peileistä. Sydäntornin kohdalla ollaan saman, yhden ja ainoan pirstaloituneen peilin äärellä. Henkilöitä ei ole läheskään niin paljon, ja heissä on eloa ja vetoa huomattavasti enemmän, ja uskoni Eganin kykyihin luoda täyteläisimpiä hahmoja kuin pelkkiä paperinukkeja, palasi Sydäntornin myötä.

Sydäntornia on luonnehdittu dekkariksi, jopa goottilaiseksi kauhuromaaniksi, mutta minulle kirja ei ole kumpikaan niistä. Ehkä tämä kirja voi olla jollekulle kauhua. (Muistutettakoon, että olen syntynyt periaatteessa Stephen Kingin kirja kainalossa, eikä minulle ole kauhua edes Kingin kirjat. Luulen, ettei minulle ole olemassa kauhukirjoja. Tai ehkä ne Robin Cook-kirjat. En tiedä, kun en ole lukenut niitä vuosiin.) Toki linnaolosuhteet luovat jännittävän, goottilaisen ilmapiirin, ja yleisessä tunnelmassa on unenomaista painajaista, ja painajaismaista unta, surrealismia, mikä on totta, mikä ei- meininkiä. Egan kuitenkin tasapainottelee perinteisen, tavallisen kerronnan ja näiden WTF-elementtien kanssa loistavasti. Huh hah hei, siellä se Eganin rouva menee yksipyöräisellään, vetää Sydäntornin friikkishow´ta perässään, ja voi kuinka meillä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa olisit saanut olla mukana! (Sinähän voit, mars, mars, kirjastoon tai kirjakauppaan!) Mikä Sydäntorni sitten on? En hitto soikoon tiedä. Jokin kummallinen, luhistumaisillaan oleva tarinan kuvatus, joka silti kestää ja kestää, pitää itsensä Kirjana.

Se on Tarina. Se on Elämä. Se on Rakkaus. Se on Torni, jonne kaikilla on sisäänpääsy, äkäisestä paronitar von Ausblinkeristä huolimatta. Se on mielen peli, jota Ajan suuri hämäys ilmeisesti yritti olla, mutta epäonnistui pahoin. (Tai sitten minun mieleni on liian ahdas sellaiseen hämäykseen.) Tarina, joka voi olla vain tarina, mutta onko se muuta kuin tarina? Mind game. Ihanuutta. Kiehtovuutta. Sydäntorni seisoo pystyssä,  komeana ja salskeana, sielun laitamilla, kauan sen jälkeen, kun sieltä on jo poistunut. Ja tuo torni on sellainen harvinainen torni, jonka huipulle voisi kiivetä vaikka heti uudestaan.

Sydäntorni on jaettu kolmeen osaan, ja viimeinen osa, noin neljänkymmenen sivun pätkä, on koko kirjan surkein anti. Loppu ei miellyttänyt minua. Itse rakensin tornini jonnekin huikeisiin sfääreihin, pilviin, avaruuteen, mustiin aukkoihin asti, mutta Egan ei tajunnut rakentaa sitä minun kanssani. Lopullinen OMG-kliimaksi jäi puuttumaan. (Pahoittelen tekstissäni esiintyviä hirveitä latteuksia.)

Repliikki ei ole Dannyn vaan Howien. Muisto numero kaksi tulee nyt, mitä sitä turhaan kiertelemään, koska en tosiaankaan tiedä, miten Dannyn muistot voisi otta esiin ja työntää taas syrjään ilman että kukaan kiinnittäisi huomiota kaikkeen siihen edestakaiseen puljailuun. Rafe meni ensimmäisenä taskulampun kanssa ja sitten Howie, Danny tuli viimeisenä. He olivat kaikki aika tapinöissä, Howie koska pääsi livahtamaan serkkujensa kanssa pois piknikiltä, Danny koska mikään ei ollut jännempää kuin Rafen rikostoverina oleminen, ja Rafe - no, parata Rafessa oli, ettei kukaan koskaan tiennyt, miksi hän yleensä teki jotain.  

Alkuteos: The Keep 2006
Jukaistu Suomessa: Keltainen kirjasto 2013 
Sivumärä: 347

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Oho, melkoinen takinkäännös vuoden takaiseen! Woot woot, Eganin en oikeastaan tiedä mihin väliin tällainen teos pitäisi laittaa - kirjallisuus!

Ihanat naiset hakoteillä

Marie NDiaye on ranskalainen, afrikkalaistaustainen kirjailijatar, joka aloitti kirjoittamisen jalon harrastuksen nuorena tyttönä. Hänen ensimmäinen romaaninsa julkaistiin neidon ollessa kukkeimmillaan, seitsemäntoista, kahdeksantoista vuoden tietämissä. (Voitte varmaan kuvitella, miten nuupahtanut ressukka allekirjoittanut on, kun ikää alkaa olla tuplaten tuon verran.) Siitä ura urkeni, ja sen jälkeen, sittemmin viidenkymmenen ikävuoden tietämiin ehtineeltä NDiayelta, on julkaistu useita romaaneja, novelleja, näytelmiä, lasten kirjoja ynnä muuta mukavaa. Hän on arvostettu ja palkittu kirjailija kotimaassaan, ja kappas, Goncourt-palkinnon voittanut Trois Femmes Puisantes, päätyi (vihdoin) myös suomalaisten ihmeteltäväksi.

Kolme vahvaa naista ei ollut varsinaisesti lukusuunnitelmissani - olin toki nähnyt muutamia esittelyjä kirjasta, mutta en oikeastaan ollut kiinnostunut teoksesta sen kummemmin. Kävipä sitten eräällä kuumalla ja hikisellä kirjastoreissulla - viuh vaan minä huitelin menemään tukka putkella kuin safariauton kyydissä ja bongailin värikkäitä ja huh, vaarallisiakin (Twilight!) kirjaeläimiä - niin, että uutuushyllyssä otti aurinkoa Kolme vahvaa naista, ja koska olin liikenteessä ilman minkäänlaista valmiiksi mietittyä listaa, mitä voisin haluta lukea - voi kristus sentään, sellaista voi tapahtua näinä päivinä! - päätin napata Vahvat naiset mukaani. Totta kai, minä olen myös himputin vahva, joten otaksuin, että menisin näppärästi siihen joukon jatkoksi.

Kolme vahvaa naista ei ole perinteinen yhden tarinan romaani, vaan se sisältää kolme eri kertomusta, joita voisi kenties luonnehtia pienoisromaaneiksi, tai ehkä lyhyintä niistä jopa novelliksi. Oli onni, etten huomannut tätä lainausvaiheessa, muuten olisin saattanut muuttaa mieleni, sillä novellit eivät ole se mieluisin kirjapukuni, loistavin paljettiasuni, enkä olisi välttämättä valinnut sitä kaapistani käyttööni. Tarinoissa liikutaan Ranskan ja Afrikan välillä, ja niissä tavataan rikkinäisiä perheitä, rikkinäisiä ihmissieluja, kovia tilanteita, elämän käännekohtia. Ääneen pääsevät niin hämäristä perheoloista lähtöisin oleva lakinainen, säälittävä elämän kolhima - ainakin omasta mielestään - keski-ikäinen mies, joka ei osaa arvostaa mitään sekä nuori afrikkalaisnainen, jonka ovat nujertaneet lapsettomuus ja kuollut aviomies. 

Mikä ilo, että tulin ottaneeksi Vahvat naiset mukaani hetken mielijohteesta! Marie NDiaye on vapaa kirjoittajasielu, juuri sellainen, joka on syntynyt kynä kädessään ja paperi selkärangassaan, ja voi kyllä, tämä nainen antaa sen näkyä. NDiayen seurassa hengästyttää, heti alusta lähtien, ja hänen vierellään joutuu pinkomaan puolikkaan maratonin pikajuoksuvauhtia pysyäkseen kyydissä. NDiaye ei herkuttele niinkään tapahtumilla, vaan mielikuvilla ja pohdinnoilla, uskomattomilla analysoinneilla tuosta kummallisesta pikku taakasta, jota jokainen meistä kantaa, eli elämästä. Ja lauseilla. Hän viettelee lauseilla. Lauseilla, lauseilla, lauseilla! Löysin tiedon, jonka mukaan NDiaye on kirjoittanut aikoinaan kaksisataasivuisen novellin, joka koostuu yhdestä lauseesta. Sen voi uskoa helposti, kun lukee NDiayeta, sillä sellaista pitkien lauseiden ilotulitusta rouva pommittaa tästä näin, ja tuosta noin, poks poks vaan! Mutta upean taiteilijan lailla hän osaa rytmittää ilotulitustaan, ja välillä on hiljaisempaa, seesteisempää, pelkkää tummaa tähtitaivasta, kunnes on taas aika mennä ja antaa taivaan peittyä väreihin.

NDiaye käyttää hyväkseen vahvaa symboliikkaa, kuten esimerkiksi eläimiä ja unia niin paljon, että tekstissä on hienoista toiston makua, mutta se ei häiritse, sillä rouva osaa kääntää toiston omaksi tavaramerkikseen, persoonalliseksi leimakseen. Vaikka tarinat ovat karua todellisuutta, arkielämää sen hirveimmissä, sotkuisimmissa nurkissa, on NDiayen tekstissä juuri symboliikan vuoksi jotain niin maagista, että lähestytään melkein maagisen realismin hulppeaa kortteeria. Todellisesta maagisesta realismista ei taida olla kyse (näin luulisin, vaikken ole mikään maagisen realismin asiantuntija), vaan puhtaasta tekstin elävöittämisestä. NDiaye on myös siinä mielessä mielenkiintoinen tuttavuus, että hän saattaa jaaritella jostain asiasta hyvän tovin, kun taas jonkin toisen asian ylle hän jättää aukkoja, lohkoo siitä paloja kuin juustosta, eikä näytä niitä lukijalle. Saanko esitellä, rouva NDiaye, arvoituksellinen jaarittelija. NDiaye kruunaa kaiken häpeilemättömällä, jääkylmällä otteellaan, aivan kuin jääkuningatar, ja hän katsoo alamaisiaan, ja kertoo, kuinka asiat todellisessa elämässä ovat, todellisessa elämässä, joka sattuu tapahtumaan kirjan kansien välissä.

Kirjan ensimmäinen tarina on trion uljain luomus, joka sisältää 81 sivua vinksahtanutta tunnelmaa. NDiaye saa mahtumaan kahdeksaankymmeneen sivuun uskomattoman määrän tavaraa. Hän on kuin posliinikauppias, jolla on koirankopin kokoinen kauppa, mutta jonka hyllyt ovat täynnä satoja esineitä. Tässä tarinassa olisi ollut aineksia pitkään romaaniin, ja minä jäin kaipaamaan sen antia koko loppukirjan ajaksi. Toinen kertomus on pisin, 120-sivuinen rutistus, kun kolmas on lyhyin noin kuudellakymmenellä sivullaan. Hassua kyllä, pisimmässä kertomuksessa on loppujen lopuksi vähiten tarinaa, vaikka sitäkin lukee mielellään.

Kolme vahvaa naista yllätti positiivisesti. Väkevä kertoja, tämä Ndiayen rouva, ja toivon ja uskon, että hänen tuotantoaan suomennetaan lisää.

Isän myötä katosi mätänevien kukkien makeanpistavä lemu, loppuun asti auenneiden, piittaamattoman kengänpohjan alle rusentuneiden tai katkerasti tallottujen kukkien lemu, ja kun Norah illalla riisui leninkinsä, hän oikoi sen erityisen huolellisesti Sonyn sängylle, jotta keltaiset kukat, jotka nousivat hiukan koholle vihreästä puuvillasta, pysyisivät tuoreina ja koskemattomina, täysin toisenlaisina kuin liekkipuun murskautuneet kukat, joiden paljastavaa ja murheellista tuoksua isä kantoi mukanaan. 

Alkuteos: Trois femmes puissantes 2009
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2013
Sivumäärä: 279

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. (Melkein neljä. Neljä miinus.) Synkeää draamaa afrikkalaisin maustein, joka sopii oivallisesti myös lyhyempiä kertomuksia vieroksuville.

 

      

Juliette, musta joutsen

Viime vuoden vaihteessa tein lupauksen, että luen ainakin yhden kotimaisen kirjan. Ooh, miten hurja tavoite! Ylitin itseni, sillä luin kokonaiset viisi kotimaista kirjaa. Se on minulle uskomaton määrä! Uskoisin, etten ollut lukenut edes edellisen viiden vuoden aikana yhteensä niin montaa kotimaista kirjaa. Vuosi 2014 käynnistyi Hohdolla ja jatkui yllättävästi kotimaisella teoksella vahingossa; en nimittäin tiennyt, että Marissa Mehr on suomalainen, mutta ei hätää, vahinko sattui olemaan sopiva minunlaiselleni, jota yleensä kotimaisen kirjailijan pitää vakuutella ja imarrella kuin keisarinnaa, jotta otan hänet kuuleviin korviini.

Löysin Marissa Mehristä sen verran tietoa, että hän opiskelee kirjallisuustieteitä Turun ylipistossa ja on noin muutenkin erittäin kirjallinen ja kulturelli nuori nainen. Hän sijoittui toiseksi J.H.Erkon kirjoituskilpailussa vuonna 2012. Hän harrastaa oopperaa, jonka ympärille hänen esikoisteoksensa Veristen varjojen ooppera kietoutuu.

Veristen varjojen ooppera vie lukijan 90-luvun Venäjälle, ensin pienempään Trupovon kaupunkiin, sitten suureen ja julmaan Moskovaan. Ranskalainen Juliette Roche on saapunut maahan tekemään oopperaohjaajan töitä. Hän tapaa oopperan ihmeellisessä maailmassa miehen, Dmitrin, huikean baritonin, joka tuntuu porautuvan Julietteen sekä äänellään että sielullaan kuin kaira jäähän. Ja Juliette antaa, miehen hallita, sillä hän on jään alla vellova meri, ja mies merta painava jää, eikä Juliettella ole pakotietä, eikä muita hengitysaukkoja kuin miehen kairaamat pienet kolot. Juliette on tukahtumaisillaan, mutta mikä häntä loppujen lopuksi tukahduttaa? Venäjä, menneisyys, Dmitri vai hän itse?

Veristen varjojen ooppera on siis yleistä kotimaisuuskammoa potevalle oikein näppärä ja hyvä vaihtoehto. Kirjassa ei ole suomalaisia, eikä Suomeen viitata millään tavalla. Tunnelma on eurooppalainen, ja Marissa Mehrin kirjallisessa otteessakin on jotain yleismaailmallista, sellaista, joka viehättää tällaista ulkomaisten romaanien suurta ystävää. Mehr kuvailee erityisen hyvin venäläisyyttä ja venäläisten kaupunkien ilmapiiriä; sään ja luonnon hän kirjoittaa romaaniinsa taitavasti, kuin yhdeksi henkilöhahmoksi, joka saapastelee pitkin kirjaa jyhkeänä. Niin ikään taiteella on vahva osa kannettavanaan oopperan hämyisillä käytävillä; Mehrin tietämystä ja hienoja rinnastuksia on miellyttävää seurata, korkojen kopinan kaikuessa, tupakan savun täyttäessä ilman.

Teksti on ällistyttävän kypsää Mehrin ikään nähden. (Oma kirjoittamiseni ei ollut kahdenviiden tietämissä lähimainkaan yhtä kypsää, eikä se ole sitä tänä päivänä, eikä tule koskaan olemaan. Mihin minä tästä muuttuisin, keskenkasvuinen penikka!) Toki joukkoon lipsahtaa ajoittain pienoisia kömpelyyksiä, mutta ei mitään vaarallista. Dialogeissa neiti Mehrillä on parantamisen varaa; ne tuntuvat hetkittäin pakotetuilta. Kaiken kaikkiaan tekstissä on paljon kohdallaan, oikeassa lokerossaan, mutta jonkinlainen persoonattomuus vaivaa tekstiä. Se kaipaisi lisää elävyyttä, lisää heittäytymistä.

Juliette Roche on äänessä koko kirjan ajan. En pitänyt hänestä tippaakaan. Naiset, jotka ovat valmiita heittäytymään kynnysmatoiksi miesten eteen, eivät varsinaisesti kuulu suosikki-ihmisiini. Mutta Juliette on muuten sen verran kiinnostava hahmo, että hänen suullaan kerrottua tarinaa jaksaa kuunnella. Julietten ranskalaisuus jää hyvin irralliseksi, pintapuoliseksi; olisin kaivannut siihen syvempää otetta. Mieshahmot ovat äärimmäisen luotaantyöntäviä. Hahmot riekkuvat ja kieppuvat pitkin oopperataloa kuin hullut apinat trapetsilla, groteskit naamarit kasvoillaan, eikä ikinä voi olla varma siitä, mitä naamarin alta paljastuu. 

Itse Veristen varjojen oopperan laulamassa tarinassa on liikaa suvantovaiheita, liikaa väliaikoja. Tarina olisi kaivannut intensiivisyyttä, jotta sen teho voisi pureutua kunnolla lukijaan, jotta korkea, hädin tuskin kuultavan nuotin voisi antaa iskeytyä selkäytimeen. Hetkittäin teoksesta tulee tunne, että se on kuin ylipitkitetty novelli, mahtava idea, jota on venytetty turhaan. Kirjan kuitenkin lukee hyvän tuulen kera, ja minulle se sopi oikein mainiosti pieneksi välipalaksi raskaan Hohdon jälkeen. 

Se, mikä Veristen varjojen ooppera yrittää loppujen lopuksi olla, jäi minulle hiukan hämärän peittoon. Onko se psykologinen trilleri tai kenties kauhukertomus, ehkäpä äärimmilleen viety draama tai vinksahtanut chicklit-teos vai mikä? Tämän pohtiminen ei välttämättä ole lainkaan huono asia.

Juliette vihasi palapelejä. Hän ei uskonut, että palat löytäisivät paikkansa, että oli olemassa jonkinlainen kokonaisuus. Ei, sitä ei ollut. Se oli vain illuusiota. Juliette ohjasi oopperoita todistaakseen tämän katsojille. Hän kuvasi ihmisraunioiden katkonaisia elämiä. Huiputti yleisöä, joka yritti turvautua jonkinlaiseen jatkuvuuden harhaan.    

Julkaistu Suomessa: WSOY 2013
Sivumäärä: 286

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Positiivinen ja rohkea kotimainen, jossa todellisuuden rajat häilyvät.

PS. Blogi tulee tällä hetkellä toisella sijalla erään toisen projektin vuoksi; lukeminen jatkuu yhä, mutta parhaimmat (hah hah haa!) kirjoituspaukkuni käytän jonkin aikaa jossain muualla. Päivitystahtikin saattaa hidastua. En ota mitään stressiä. Pahoittelen siis laadun mahdollisesta heikkenemisestä, tai kuka tietää, ehkä se pysyy yhtä karmaisevana kuin ennenkin! Buah hah haa!

Hohdokasta Uutta Vuotta!

Joulun ja uuden vuoden aikaan kuuluu Irenen osalta lähes aina Stephen King, eikä tämä vuosi tee siihen poikkeusta. Jouluun kuuluu ehdottomasti kingimäinen synkistely, niin ettei hilpeä ja leppoisa joulun tunnelma pääse totaalisesti repeytymään liitoksistaan; niihin ilon riekalaisiin voisi vaikka hukkua. Parempi siis yksi King yöpöydällä kuin miljoona hyvän tuulen säiettä lattialla.

Tällä kertaa joululukemistoon päätyi Hohto, kuuluisa Kingin uran alkuaikojen kirja, joka oli kolkutellut ja kummitellut lukusieluni laitamilla vuosia. Irene, Irene, etkö aio lukea minua koskaan? Toki, toki, sitten kun aika on kypsä. Syksyllä 2013 aika vihdoin kypsyi - se kääntyili ja vääntyili paahtavan tulen alla kuin porsas keskiaikaisissa pidoissa -, sillä herra Kingin uusin julkaistu luomus, Doctor Sleep, on Hohdon jatko-osa. Tammi on tuomassa markkinoille suomennoksen tässä kuussa nimellä Tohtori Uni, ja koska haluan lukea uudet Kingit mahdollisimman tuoreeltaan, oli käytännössä pikku pakko ottaa Hohto käsittelyyn. Tietenkin, olen nähnyt elokuvan, sen "Jack Nicholson hakkaa kirveellä ovea rikki hampaat irvessä"-version, muistaakseni pariin kertaan, mutta viime kerrasta on aikaa pitkä tovi. Herra King ei itse pidä Stanley Kubrickin ohjaamasta Hohdosta; yhdeksänkymmentäluvun lopulla Hohdosta tehtiin minisarja, joka on enemmän Kingin mieleen. Tätä minisarjaa en ole nähnyt.

Muistatteko kotipaikkakuntani hurjan pääkirjaston, sen joka on remontin alla? Sen, joka joutuu pitämään matalaa majaansa pienemmissä tiloissa remontin ajan? Niin, ja ne ilkeät, pahat kirjastovirkailijat - tai itse iso paha pääpomo - jotka olivat varastoineet Hohdon jonnekin kaupungin alle? Jonnekin salaisiin käytäviin, missä krokotiilit vaeltavat ja louskuttavat leukojaan, missä rotat kirmaavat kuin pienet karvaiset autot formulakisoissa, missä käytävän reunaa peittävät hämähäkin seittien koristelemat kirjahyllyjonot? Olin oikeassa. En saanut Hohtoa omasta kirjastostani, vaan se piti kaukolainata naapurikaupungista. Hah, ei uskaltanut kirjastoneiti mennä hakemaan sitä sieltä krokotiilin kiiltävien hampaiden vierestä! Lousk, lousk!

Hohdon tarinan raamit ovat yksinkertaiset; on kolmekymppinen toipuva, säälittävä retkujuoppo Jack Torrance, on hänen paljon kaikkea p****a kestävä vaimonsa Wendy, sekä heidän viisivuotias poikansa, erittäin fiksu Danny ja hänen uskomattomat vaistonsa. Jack on saanut potkut erään mukavan raivohulluuskohtauksen vuoksi, mutta ei huolta, elämä hymyilee taas, kun jumalan selän takana, Coloradon vuoristossa sijaitseva Overlook-hotelli kaipaa talonvahtia talven ajaksi. Jack pakkaa pikku perheensä mukaan, ja lähtee Overlookiin, hyytävään, kammottavaan Overlookiin, jolla on takanaan pitkä ja värikäs historia. Talvi ja lumi saartavat Torrancen perheen jumiin Overlookiin, ja kas, pian alkaa tapahtua kummia. Dannyn erikoiset kyvyt tuntuvat vahvistuvan hotellissa, Jack kamppailee alkoholin tuskansa kanssa, ja Wendy epäilee miestään retkahtamisesta noin kolmen sekunnin välein. Miten käy Torrancen perheen? Onko Overlookissa muitakin kuin he kolme?

Aloin lukea Hohtoa miellyttävä odotus sydämessäni; elokuva oli tietysti mielessäni, tai ainakin muutamat tietyt kohtaukset siitä, mutta koko elokuvan rakenne häilyi vain jossain muistini takamailla. Lähtökohdat olivat siis hyvät, ja tieto siitä, että kirja poikkeaa elokuvasta, kannusti lukemaan. Huomasin jo heti alussa, että jokin hiertää Hohdossa ikään kuin herra Kingillä olisi jäänyt käsijarru päälle, mutta annoin mennä, en luovuttanut, lukisin Kingiltä vaikka mittarimatojen hoidon käsikirjan, jos niikseen tulee.  

Hohdosta löytyy paljon tuttua ja turvallista Kingiä; teksti raivoaa eteenpäin kuin lumivyöry pimeällä vuoren rinteellä ja se poukkoilee sinne tänne, roiskien lunta ympäriinsä kuin räjähtänyt vesiposti vettä. Aina jossain, synkkyyden keskellä, loimottaa mojova kinos huumorilunta kuin soihtu pimeässä, mutta myös se on sotkettu Kingin mustanpuhuvilla, ironisilla hiilen palasilla. King ei koskaan säiky käyttää tarvittaessa rumaa ja rivoa kieltä; Hohdossa tätä puolta tuntuu olevan normaalia enemmän, joten kyllä, kaiken lumen keskeltä pystyy löytämään peuran jos toisenkin jätöksen.

Tunnelma on Hohdossa kohdallaan. Ilmapiiri on täsmällisen ahdistava, ja lukija kokee olevansa kirjassa yhtä loukossa ja saarroksissa kuin Torrancen perhe hotellissa. Overlook on kiehtovasti kuvattu paikka, jonka uumenissa tekee hämmentäviä havaintoja, tuulen ujeltaessa ja lumen tuiskutessa ulkona, ihmismielien pirstaloituessa sisällä.

Jack Torrance on harvinaisen epämiellyttävä tyyppi. Hän sujahtaa kertaheitolla yhdeksi kaikkien aikojen inhokikseni Kingin hahmoista. (Kuvun alla- kirjan Big Jim Rennie pitää yhä kärkipaikkaa.) Mainio, rakastettava pikkupoika Danny on koko kirjan sielu; King tekee erinomaista työtä hänen kohdallaan. Wendy raahautuu hahmona näiden kahden vahvan karaktäärin perässä kuin märkä moppi pitkin lattiaa; hänellä on paikkansa, mutta hiukan huoneen nurkassa, sivussa tärkeiltä pelikentiltä, katse maahan luotuna, alistuneena, saamattomana.

Yllättävää kyllä, Hohdon heikkous on tarina. Ensiksi tuntuu, ettei se käynnisty koskaan. Alku on tuskallisen hidas, eikä sen eteneminen äidy kiivaaksi missään vaiheessa. Hohto on kuin se mikä lie painekattila, jota Torrancen ukon pitää vahtia; sisällä toki puhisee ja pihisee, mutta lukija ei näe kunnolla sen syvyyksiin ja yhtäkkiä sitä huomaa toivovansa, että eikö se himputin kattila jo räjähdä? Kingin tarinaksi Hohto on yllätyksetön ja hengetön, kuin puhkikulutettu levy, jota gramofoni pyörittää uudestaan ja uudestaan, samalla aavemaisella säväyksellä. Hohto on kuin itse Overlook; sillä on koko ja näköä, on huoneita joka lähtöön, on koristetta, kimalletta ja krumeluuria, mutta loppujen lopuksi, tässä tarinakartanossa, on liian monta tyhjää huonetta.

Hohto ei lämmittänyt minun joulunaikaani lainkaan odotetulla tavalla. Minulle kirja oli pettymys. Hohto on varmasti yksi niistä tunnetuimmista (ja arvostetuimmista?) Kingin kirjoista, ja ajatella, että minä jouduin oikeasti käyttämään hivenen taistelutahtoa, että sain kirjan luettua. Auts. Menen nyt tästä muiden King-fanien kivitettäväksi.

PS. Nelosella alkaa tänään kello: 21.00 Under the Dome-sarja, joka perustuu Kuvun alla-kirjaan. Jee! Odotan innolla, olen nimittäin pitänyt paljon Haven-sarjasta.

Hän hieroi kädellään kiihkeästi huuliaan ja seurasi Watsonia kattilahuoneeseen. Siellä oli kosteaa, mutta pelkkä kosteus ei nostattanut tätä kuvottavaa ja niljakasta hikeä hänen otsalleen ja vatsalleen ja sääriinsä. Sen muistamisesta tämä johtui, se oli mukana aina ja kaikkialla aivan kuin siitä ei olisi kulunut kahta vuotta vaan kaksi tuntia. Siihen ei tullut etäisyyttä. Häpeä ja inho palasivat, oman viheliäisen arvottomuuden tuntu, ja silloin tunsi aina tarvitsevansa ryyppyä ja ryypyn tarve synnytti yhä mustempaa epätoivoa - eikö hänelle valkenisi koskaan edes yhtä tuntia, puhumatta viikosta tai edes päivästä, kerta kaikkiaan vain yhtä valveilla olon tuntia ettei raastava ryypyn tarve yllättäisi häntä tällä tavoin?

Alkuteos: The Shining 1977
Julkaistu Suomessa: WSOY 1985
Sivumäärä: 513

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Kauhukertomus, joka ei jaksanut hohtaa eikä kauhistuttaa tarpeeksi.