Neiti Etsivä kohtaa Stephen Kingin

Olen lukenut. En ole kirjoittanut. Olen kaihtanut blogiani; tuntuu ettei ole mitään sanottavaa, ja joka kerta kun mietin blogiani mieleeni tulee jotain tällaista kuin stupid, stupid book blog, really stupid blog, go away. Ulkona on tuulista, sateista ja pimeää. Aivan kuin tämä blogi olisi tuulinen, sateinen ja pimeä paikka. Tästä huolimatta yritän saada jotain aikaiseksi - ehkä jonkinlaista tuulista, sateista ja pimeää tekstiä - parista lukemastani kirjasta. Luin ne jo tovi sitten. Mutta kun stupid blog!

Tässä hauska taistelupari: aikuisuuden suosikki (siis minkä aikuisuuden?!) ja lapsuuden suosikki. Kuljin Kolkuttajien matkassa ensin muutaman viikon. Yli seitsemänsataa sivua, joka on toki minulle sellainen kirjan perusmitta, mutta luin kirjaa hiljalleen. Oli ihana solahtaa Kingin turvalliseen, lämpimään maailmaan jälkeen kahden tympeän kirjan, jotka molemmat sucked so bad! (Lumen tajua & Sitä valoa jota emme tunne ja näe emmekä kuule ja aisti vai mikä se nyt olikaan). [Anteeksi. Sivuhuomautus: Tämä ei ole dogmaattinen totuus, vain allekirjoittaneen (liioiteltu) mielipide, pisara ajatuksien meressä. Luultavasti vain I suck so bad. ] Tuntui kuin olisi voinut taas hengittää. Rauhoittua. Kuunnella leppoisia tarinoita avaruusörvelöihmisistä ja ällötyksistä jne. Oli ihana lukea tekstiä, jossa ei sievistellä koko ajan.

En yleensä ole suuri avaruusörvelötarinoiden ystävä - luen lähinnä ne muutamat Kingin kirjoittamat -, mutta täytyy myöntää, että Kolkuttajat on aika maukas avaruusörvelötarina. Ehkä paras Alien Invasion King-tarina. Parempi kuin Unensieppaaja, vaikka sekin on kohtuullinen. Olen nähnyt (useita vuosia sitten) Kolkuttajista tehdyn minisarjan, joka oli melko kammottava, siis sellaisella voi jestas mitä roskaa - tavalla, mutta katsoin sen silti, koska Kingin roska on monesti parempi kuin monen muun roska yhteensä. FYI. Muistin perusidean ja Marc Helgenbergerin, joka tupsahti muuten mukaan myös Under the Dome-sarjan kolmannelle kaudelle. Olen varma, että kolmannen kauden Under the Dome-käsikirjoittajat olivat lukeneet (tai katselleet) vähän liikaa Kolkuttajia. (Onneksi sarja vihdoin loppui. Se oli viimeisellä kaudellaan lähes kestämätöntä katsella.)

Pidin kovasti Kolkuttajien kahdesta päähenkilöstä, länkkärikirjailija Bobbista (joka muuten kehittelee telepaattisen kirjoituskoneen, I want one!), joka alkaa vähitellen muuttua joksikin ja juopporetku Gardista, jolla on kuitenkin hyvä sydän ja joka ei ala muuttua joksikin, sillä hänellä on metallia päässään. Tai jotain. Mukaan mahtuu myös kunnon rypäs muita Havenin kaupungin asukkaita - ja niitä tunkeilijoita! - ja heidän kohtaloitaan. Harvoin sanon, että Kingin kirjoissa olisi tiivistämisen varaa, mutta sanon nyt, sillä Kolkuttajista olisi voinut nappaista ainakin sata sivua pois. Kuitenkin, vaikka tiivistämisen varaa oli, Kolkuttajat jaksoi viihdyttää ja naurattaa ja ällöttää ja esitellä taas kerran ihmeellisen joukon lajia nimeltä homo sapiens. Ja yhtä ihmeellisen joukon No idea what they are- creatures Sapiens. Kolkuttajat ei suinkaan ole perinteinen Muukalaiset hyökkäävät taivaalta- performanssi, vaan se on jotain muuta. Maanläheisempää. 

Olin halunnut lukea jonkin Neiti Etsivän pidemmän aikaa ja vihdoin uskaltauduin sellaisen lainaamaan. (Siskoni suosiollisella avustuksella.) Miten pikkiriikkinen kirja! Reilu sata sivua! Käytännössä puraisin sen kappaleiksi yhdellä silmänräpäyksellä! Neiti Etsivä ja Kolibrikukkulan aarre on yhdeksänkymmentäluvun kirjoja, niitä uusimpia sarjasta, sillä sarjan julkaisu lopetettiin kaksituhattaluvun alussa. Mielestäni en ollut lukenut tätä kirjaa, koska en kirjan julkaisuaikoihin lukenut enää Neiti Etsiviä. Lähes kaikki "ne uudemmat" ovat lukematta. Minä luulin koko lapsuuden, että Carolyn Keene on oikea kirjailijatar; totuus selvisi paljon myöhemmin, että itse asiassa Carolyn Keene on pseudonyymi, ja että koko Neiti Etsivä-sarja on useamman eri kirjailijan rakentama. Nyt olisikin mielenkiintoista selvittää, että kuka kirjoitti mitä, sillä minulla on yhä mielessäni ne parhaimmat Neiti Etsivät: mahtoiko silloin kyseessä olla saman kirjoittajan tuotoksia? Minun suosikkejani olivat (tietysti) ne jännittävimmät osat, kuten Siniparran huone, Lentävän lautasen arvoitus,Sininen liekki, Noitamerkki, Hehkuvan silmän arvoitus jne. Suurimmaksi osaksi vanhimmat Neiti Etsivät olivat eniten mieleeni.                  

Jännä juttu miten helposti sitä palasi Neiti Etsivän maailmaan. Kaikki tutut elementit palautuivat mieleen heti aivan kuin edellisen kirjan olisi lukenut toissapäivänä eikä joskus yhdeksänkymmentäluvulla. Paulan ystävät urheilullinen George ja vaalea ja pehmeä Bess, Paulan lakimies isä, taloudenhoitaja Hanna - vaikka kaksi jälkimmäistä tosin vain mainitaan kirjassa. Kolibrikukkulan aarre on kelpo kevyt rikostarina, juonen varassa roikkuva pikku seikkailu; mitään suurta henkilöhahmojen syventämistä ei tapahdu, mutta ehkä se oli ennen niin, että sitä riitti hahmon kuvaamiseen punertavat hiukset sekä tietynlainen nokkeluus ja rohkeus.

Parasta Kolibrikukkulassa oli seurata, että miten luvut päättyivät, sillä lähes jokainen luku päättyi johonkin huutavaan lauseeseen kuten esimerkiksi syvennyksen nurkassa kiilteli vanhanaikainen messinkiavain! Mitä intensiteettiä! Hassua, mutta myös jotenkin suloista. Aion ehdottomasti ottaa seuraavaksi lukuun jonkin noista vanhoista suosikeista ja katsoa olivatko ne todella parempia. Kovin mutkikas Kolibrikukkulan aarre ei ole, vaan se on arvoituksena sieltä helpoimmasta päästä. Vai onko aika kullannut muistot? Ehkä ne arvoitukset ovat aina olleet yhtä simppeleitä.

Keep calm, carry on, and so on. Peace & Love.