.

.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Even valinta


Olen tehnyt mielenkiintoisen havainnon. Olen viimeisen kuukauden aikana lukenut useamman kirjan, joiden tapahtumat sijoittuvat kauaksi, kauaksi menneisyyteen. Putki alkoi Narnian tarinoilla - itse kirjatkin ovat jo kypsässä iässä -, sitten taivastelin John Irvingin omenapuita, välillä piipahdin tunkkaisessa Suomessa nykyajassa - anteeksi, siltä se tuntui! - kunnes palasin ah, niin ihanaan Barcelonaan ja Tuulen varjoon vuosikymmenien taakse, mistä pyörähdin Iso-Britanniaan kartanon vieraaksi lähes samoille vuosiluvuille Sarah Watersin seurassa. Olen nauttinut suuresti jokaisesta menneisyyden tuulahduksia puhaltavasta kirjasta; aivan kuin lukusieluni janoaisi historiallisen termospullon sisältöä, pitkään haudutettua mustaa teetä, teetä, josta voi nuuhkia menneen ajan pyörteileviä aromeja. En ole kaivannut modernia maailmaa; olen viettänyt aikaani kaukana täältä, irronnut tästä ajasta, leijaillut tuulessa kevyenä kuin havunneulanen ja ihmetellyt, miten on mahdollista, että aika, joka ei koskaan palaa, aika, jota minulla ei ollut koskaan mahdollista koskettaa, on voinut olla olemassa. Niissä ajoissa on taikaa. 

Voitte varmasti kuvitella, minkälaisen kulttuurishokin koin, kun avasin Irlantilaisen tytön ja kurkistin sen kansien väliin. Pian onneksi huomasin, ettei tässäkään kirjassa nykymaailma hääri emäntänä, vaan se luimistelee jossain taka-alalla kuin säikky apulainen, piipahtaen paikalla vain tarvittaessa. Kovin kauaksi Irlantilainen tyttö ei pyörähdä ajan pyörässä, luultavasti oman lapsuuteni vuosikymmenelle, mutta tarpeeksi kauas kuitenkin. (Tiedän, minun on pakko jossain vaiheessa tulla kokonaan ulos menneisyyden kerrostumien alta; olen jo tulossa, kaivauduin kuin myyrä koko ajan ylemmäksi ja ylemmäksi ja kohta saavutan nykyisyyden maan pinnan.)

Susan Fletcher on englantilainen kolmekymppinen kirjailijatar, jonka tuotannosta kiinnostuin - yllätys, yllätys - kanssabloggaajieni suosiollisella avustuksella. Valitsin Irlantilaisen tytön tutustumiskirjaksi sen lyhyyden vuoksi, sillä olin epäröivällä kannalla sen suhteen, että miten me tulisimme toimeen Fletcherin kanssa. Fletcher on ehtinyt julkaista neljä romaania, joista Irlantilainen tyttö on hänen palkittu debyyttinsä.

Irlantilainen tyttö on 29-vuotiaan Eve Greenin lapsuuden muistelo; hän on viimeisillään raskaana ja tuleva muutos saa hänet pohtimaan toista elämänsä käännekohtaa, aikaa, jolloin hän oli kahdeksanvuotias pikkutyttö. Aikuinen Eve kahlaa läpi muistojensa ojan pikkutyttö Even silmin, kääntäen jokaisen kiven ja oksan, vesi loiskuen, taivaltaen kohti oivallusta, kohti nykyistä itseään, ymmärtääkseen elämän kehän. Even äiti on kuollut, ja isätön tyttö lähetetään isovanhempiensa luokse Walesiin maatilalle. Lampaiden ja laidunten keskellä Eve aistii ympärillään leijuvan hämäräperäisyyden verhon, jonka taakse vaikuttaa kurkistaneen kaikki kyläläiset, muttei hän itse. Sisukasta ja omapäistä tyttöä hämmentää, mutta onneksi tiluksilla työskentelee mukava ja luotettava Daniel, joka ottaa tytön suojaansa. Uusi koti ja sen ympäristö tuovat mukanaan muitakin erityisiä elämän langan säikeitä pikku-Even arkeen...

Susan Fletcheriä on kehuttu hänen kauniista, tunnelmallisesta ja runollisesta kielestään, mutta oliko sitä Irlantilaisessa tytössä? Taipuiko kieli hänen sormissaan helposti värikkäisiin, untuvanpehmeisiin sanamuodostelmiin kuin piipunrassit, tai upeisiin tunnelmapaloihin, jotka viettelivät sielun ja mielen? Ei. Fletcher kirjoittaa toki kohtuullisen hyvin ja sujuvasti, ajoittain osuvasti ja mielenkiintoisesti, niin ettei keskittyminen pääse herpaantumaaan, mutta jokin naisen tekstissä haraa tätä osaamista vastaan. Yleisesti Fletcherin kirjoittamisesta puuttuu puhti ja persoonallisuus; jonkinlainen hengettömyyden taakka kiepsahtaa sivulta toiselle, painavana naisen harteilla, eikä hän saa karistettua sitä pois missään vaiheessa. Fletcher ei ärsytä. Hän ei ole heikko eikä yritä liikaa, mutta hän ei myöskään ole sydäntä koskettavan taitava ja luonnollinen. Hänestä ei saa otetta. Sama ongelma vaivaa koko kirjaa. Irlantilainen tyttö on lyhyt kirja, ja silti Fletcher on saanut ujutettua tekstiinsä merkityksettömiä jaarittelun pätkiä, jotka ajelehtivat pitkin kirjaa kuin ajopuut; tarinan rannassa on liuta puun kappaleita, joilla ei tee yhtään mitään. Jaarittelu ei ole pahasta, ei lainkaan, silloin kun sen osaa; merkityksellisestä jaarittelusta voi nauttia, mutta Fletcher ei valitettavasti yllä sille tasolle.

Irlantilaisessa tytössä on aineksia huippuromaaniin, sillä tarinassa on kiehtovia elementtejä, jotka ruokkivat lukijan mielikuvitusta; ne heittävät mielikuvituksen kirkkaalle pinnalle pikkuruisia leivänmuruja, mutta pulleaa, tyydyttävää, kunnollista leivänkannikkaa ei koskaan tipahda kirjan sivujen välistä. Teos lupaa paljon, mutta antaa vähän. Irlantilaista tyttöä lukiessa tulee sivustakatsojan tunne; aivan niin kuin joku muu lukisi kirjaa koko ajan. Tarinan näkee kieppuvan edessään kuin marsun juoksupyörän, jonka kyytiin yrittää epätoivoisesti päästä, mutta otollista hetkeä ei tule, ja niin sitä katselee pyörän viuhumista turtuneena, vääjäämättä, loppuun saakka.

Henkilöhahmojen luomisessa Susan Fletcher on onnistunut parhaiten. Heistä lukee mielellään; jokaisessa on jonkinlainen pieni särö, tarttumapinta, johon voi takertua kiinni kuin iilimato, kolo, johon käpertyä odottamaan hahmon seuraavia mielenliikkeitä. Fletcher on kuitenkin tehokas salamatkustajien poistaja; juuri kun olet saamassa suun täydeltä mehukasta hahmon verta, tulee huitaistuksi kauaksi, ja sama matka hahmon iholle pitää tehdä yhä uudelleen ja uudelleen.

Irlantilainen tyttö jätti minut hämmentävän sanattomaksi, huonolla tavalla. Minun piti todella taistella, että sain kirjoitettua edes yllä olevat rivit. Miten tällaisesta periaatteessa syvällisestä ja jollain lailla sympaattisesta kirjasta, voi jäädä näin turhanpäiväinen olo? Kirjasta tuli minulle mieleen Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala, ja Winman hoiti hommansa Fletcheriin verrattuna 6-0. Ehkä valitsin taas kerran sen vaisuimman teoksen heti kärkeen uudelta tuttavuudelta. Toivon niin.                      

En olisi halunnut lähteä. Temmoin turvavyötä, nyin ovenkahvaa, taoin nyrkkejä ikkunaan niin, että jalankulkijat kääntyivät tuijottamaan. Halusin rouva Willisin luo. Halusin säkkituolini ja lasin maitoa ja äidin hiusten lämpöisen tuoksun. Halusin hopeisen tiu´un, joka heilui ketjussa äidin kaulassa, mutta kun huusin, vieressäni istuva nainen tarttui ranteisiini. Hän taltutti minut. Hänen äänessään oli varoittava sävy, joten riuhtaisin itseni irti ja painoin kasvoni Koiran turkkiin. Se haisi kodilta - jasmiinin, pesuaineen ja tupakan haju. Rauhoituin. Silitin Koiran kuonoa peukalonpäällä. 

Alkuteos: Eve Green  (2004)
Julkaistu Suomessa: Like 2010
Sivumäärä: 267

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Draama, joka valuu läpi sormien kuin harmaa, ankea hiekka jättäen kaipuun lämpimästä, kullanhohtoisesta hiekasta, johon voisi heittäytyä piehtaroimaan sydämensä kyllyydestä.

8 kommenttia:

  1. Sulla on tosi hauska tapa kirjoittaa blogimerkintöjä, näitä lukee mielellään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Mukava, että viihdyt. Enpä minä näitä taitaisi osata muullakaan tavalla kirjoittaa. =D

      Poista
  2. Minusta tämä on heikointa fletcheriä, joskaan ei nyt mikään ihan luokaton tämäkään. Sellainen tavallinen ja tasapaksu ja mitäänantamaton vain. Jotenkin välikirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä tietää, Roz. Ei tämä mikään surkea ollut, mutta kuten sanoit, jotenkin tasapaksu, ei oikein jäänyt mitään käteen. Ei tämä kuitenkaan aiheuttanut sellaista fiilistä, ettenkö voisi kokeilla jotain toista Fletcheriä myöhemmin. =D

      Poista
  3. Minä kirjoitin juuri Fletcherin Noidan ripistä, joka oli hyvä - tosi hyvä, mutta ei silti yltänyt Tummanhopeisen meren tasolle. Siinä nimittäin oli kirja, joka vei jalat alta.

    MUTTA vaikka minä olen tainnut saada Fletcheristä uuden suosikin, niin ymmärrän ettei hän voi kaikkiin osua ja upota. Jos minä olisin lukenut ensin Noidan ripin enkä Tummanhopeista merta, niin luulen, että Fletcheriin palaaminen olisi ottanut enemmänkin aikaa.

    Jos siis haluat vieä naista lukea, niin lue uusin. Sen jälkeen varmaan tiedät, kannattaako lukea enemmän vai ei :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä olen lukenut muiden mielipiteitä, niin aika monet ovat olleet sitä mieltä, ettei Irlantilainen tyttö ole Fletcherin parasta antia lainkaan. Siksi en olekaan heittänyt kirvestä kaivoon hänen kohdallaan, ja kokeilen varmasti jotain toista kirjaa. Se saattaa vallan hyvinkin olla juuri tuo Tummanhopeinen meri. =D

      Poista
  4. Yllätytkö hirveästi jos sanon, että tämä odottaa lukemistaan hyllyssäni (samoin Meriharakat) :D Olen lukenut Fletcheriltä vain Noidan ripin, joka oli niin ihana että haluan lukea loputkin hänen kirjat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, tuota... en! =D Aion lukea lisää Fletcheriä jossain vaiheessa, vaikken tästä aivan hirveästi pitänyt, mutta kokeilen ehkä juuri Meriharakoita tai Noidan rippiä tai sitä aivan uusinta. =D

      Poista